Katovuosi 1867 ja sen seuraukset Lahden seudulla
1860-luvun alku sujui yleisen kehityksen kannalta suotuisissa merkeissä. Huolia tuotti kuitenkin maatalous, sillä vuodesta 1862 alkaen maassamme saatiin osittaisten katovuosien seurauksena heikkoja viljasatoja, minkä vuoksi viljaa jouduttiin tuomaan ulkomailta. Talvikausi 1866–1867 oli tavattoman pitkä ja ankara. Järvet vapautuivat Hämeessäkin jääpeitteestä vasta kesäkuun 1867 puolivälissä. Karjanrehusta oli huutava puute ja kevätkylvöt myöhästyivät kuukaudella tavanomaisesta ajastaan. Pelko viljan kypsymättä jäämisestä lisääntyi kesän edistyessä ja viranomaiset ryhtyivät jo varhaisessa vaiheessa toimiin viljan hankkimiseksi ulkomailta.
Kansalle annettiin lisäksi kaiken varalta ohjeita hätäruokien valmistamiseksi sienistä ja jäkälistä. Pahat aavistukset kävivätkin toteen, sillä syyskuun 5. ja 6. päivien välisinä öinä ankara halla tuhosi koko maassa lähes kaiken viljan, perunan ja herneet. Pohjoisissa maakunnissa hävitys oli täydellinen, mutta Häme ja eteläiset maakunnat näyttävät selvinneen jonkin verran paremmin. Kaikeksi onnettomuudeksi viljan laivaukset ulkomailta viivästyivät ja keskeytyivät merien jäätymisen vuoksi. Seurauksena oli vaikea nälänhätä, jonka seurauksien selvittäminen muodostui vuonna 1865 perustetun kunnallisen hallintojärjestelmän tulikokeeksi.
Talvikauden 1867–1868 alkaessa kerjäläisten ja työnhakijoiden virta etsiytyi Pohjanmaalta ja Savosta etelää kohden toimeentulon ja ravinnon toivossa. Tammikuussa 1868 kulkijoiden epätoivoiset joukot olivat ehtineet Hämeeseen, jonka teillä kulki myös lukematon määrä oman maakunnan kerjäläisiä. Toimeentulon turvaamiseksi valtio järjesti puolisensataa hätäaputyömaata eri puolille maata. Samassa tarkoituksessa senaatti kiirehti Riihimäen ja Pietarin välisen rautatien rakentamista ja teki jo syksyllä 1867 päätöksen töiden aloittamisesta.
Tiedot odotettavissa olevasta työmaasta levisivät nopeasti kansan keskuuteen ja seurauksena oli kuljeskelevan väen kerääntyminen Hollolaan ja muualle suunnitellun ratalinjan varrelle. Väentungoksen ja siitä johtuneen asuntokurjuuden sekä ravinnon puutteen vuoksi olosuhteet olivat kulkutautien leviämisen kannalta erityisen otolliset.
Pilkkukuumetta (typhus exanthematicus) oli esiintynyt eri puolilla maata pienempinä epidemioina parin viimeksi kuluneen vuoden aikana. Hollolassa tämä vaatetäin levittämä kulkutauti alkoi raivota sekä radanrakentajien että pitäjän asukkaiden keskuudessa jo maaliskuusta 1868 lähtien. Lisäksi oli samoihin aikoihin liikkeellä toisintokuumetta, joka oli myös vaatetäin levittämä sairaus, sekä jossakin määrin punatautia ja isorokkoa.
Radanrakentajista oli pahimmillaan sairaana neljäsosa huhtikuussa 1868. Heitä varten perustettiin kulkutautisairaalat Hausjärvellä Oitin kylään, Kärkölässä Tillolaan (Hähkäniemen kylään) ja Hinkkalaan (Kärkölän kylään) sekä Hollolassa Okeroisten ja Järvenpään kyliin. Kaikissa näissä sairaaloissa hoidettiin vuoden 1868 aikana yhteensä 2754 potilasta, joista kuoli 522 eli 19 %. Kuolleita vieraspaikkakuntalaisia radanrakentajia varten perustettiin erilliset hautausmaat mm. Hausjärvelle, Kärkölään, Hollolaan ja Nastolaan.
Hollolan asukkaista kuoli vuoden l868 aikana 1010 eli joka seitsemäs, sillä pitäjän asukasluku oli alkuvuodesta 7085. Keskiväkiluvun mukaan kuolleisuudeksi saadaan 151,5 o/oo. Kuolleista jokseenkin puolet eli 495 menehtyi väkilukutaulujen kuolinsyytilaston mukaan pilkkukuumeeseen tai toisintokuumeeseen, jotka tekivät tuhojaan melkein jokaisessa kylässä, mutta erityisesti Okeroisissa, Lahdessa, Uskilassa ja Korpikylässä. Virallisten kuolinsyytilastojen mukaan Hollolassa ei kuollut yhtään asukasta nälkään, mutta turvotuksen oirein nälkään menehtyneitä saattaa sisältyä "vesitautiin, hengenahdistukseen, keripukkiin ja keltatautiin" kuolleiden lukemaan, joka oli vuonna 1868 kolminkertainen tavanomaiseen tasoon verrattuna. Katso alla olevaa taulukkoa. Katso myös kirjoitusta Hollolan kuolovuosi 1868. Piirilääkäri Karl Albert Ringbomin mukaan Hollolassa oli pitäjän asukkaita varten kolme tilapäistä kulkutautisairaalaa, joissa kuolleisuus oli huomattavan runsasta. Niistä ei ole valitettavasti säilynyt tarkempia tietoja. Kulkutaudit jatkuivat vielä seuraavankin vuoden puolella, mutta silloin niiden tuhot olivat jo verrattain vähäiset.
Silloinen sosiaalinen huolto eli vaivaishoito joutui poikkeuksellisissa oloissa tavattoman suuriin vaikeuksiin kustantaessaan varattomille asukkaille ravintoa, sairaanhoitoa ja hautauskuluja. Ehkä kaikkein hankalimmaksi ongelmaksi muodostui orpolasten hoito, sillä suuren kuolleisuuden seurauksena pitäjään jäi n. 400 täysin tai osittain orpoa lasta, joista oli pidettävä huolta lähivuosien aikana.
Eri tahoilta saatujen lahjoitusten ja pitäjänmakasiinista otettujen varojen turvin Hollolaan perustettiin neljä lastenkotia, joista kahden tiedetään toimineen silloisten kansakoulujen yhteydessä. Näissä lastenkodeissa hoidettiin vuoteen 1872 mennessä yhteensä n. 120 orpolasta, joille annettiin ravinnon ja vaatetuksen lisäksi myös opetusta lukemisessa tarkoitusta varten palkattujen opettajien toimesta. Lastenkodit todettiin yleisesti hyödyllisiksi ja tarkoituksenmukaisiksi, mutta niiden ylläpitäminen jouduttiin lopettamaan varojen puutteessa.
Myös vuoden 1868 sato jäi vaikeiden sääolojen vuoksi tavanomaista niukemmaksi, mutta seuraavana vuonna tilanne alkoi jo palautua normaaliksi. Rautatien rakentaminen oli edistynyt kaikista vaikeuksista huolimatta ripeästi. Riihimäen ja Lahden välinen osa radasta avattiin liikenteelle marraskuussa 1869 ja samanaikaisesti valmistui myös sivuraide Vesijärven satamaan. Seurauksena oli kaupan huomattava vilkastuminen ja vuonna 1869 perustettiin Lahden seudulle ensimmäinen merkittävä teollisuuslaitoskin, Lahtis Ångsåg – Lahden Höyrysaha. Riihimäen ja Pietarin välinen rautatie avattiin kokonaisuudessaan liikenteelle elokuussa 1870 ja seuraavan vuoden lopulla valmistui vielä Vääksyn kanavakin.
Katovuosi 1867 kohtalokkaine seurauksineen oli onnettomien yhteensattumien summa. Maassamme kuoli vuonna 1868 kaikkiaan 137720 asukasta eli 79 o/oo väkiluvusta, suuri osa nälänhädän liikkeelle ajamien ihmisjoukkojen mukana levinneen pilkkukuumeen ja toisintokuumeen uhrina. Rautatien rakentamista ei voida yksinään syyttää Hollolan vaikeuksista, sillä kuolleisuus oli vieläkin runsaampi Orivedellä, Ruovedellä ja Parkanossa. Maakunnista joutuikin kaikkein eniten kärsimään Häme, jossa kuolleisuus oli keskimäärin 106,5 o/oo.
Katovuoden seuraukset pakottivat kiinnittämään vakavaa huomiota maatalouden haavoittuvuuteen ja kehittämään karjanhoidon osuutta. Kymmenkunta vuotta myöhemmin oli menetykset saatu korvatuksi ja tulevaisuus näytti turvatulta. "Pysyväisen voiton sai siis Suomen kansa kauheista kärsimyksistään", saattoi Agathon Meurman todeta vuonna 1892 siihen mennessä tapahtuneiden uudistusten perusteella.