KOTIKYLÄNI Kertomuksia Hartolan Pohjolankylän ihmisistä ja taloista 4. osa

OSA I OSA II OSA III

OSA IV

KYMMENES LUKU

Palkkana ruiskappa

Siirryimme sitten muisteluissamme Tokeensalmentieltä takaisin Pohjolan kartanoon. Kerrohan Järvisen Matti, tuliko Toivolan Jussin kanssa mitään puhetta sen aikaisesta palkkatasosta?

  Matti kertoi mitä muisti ja tiesi Toivolan Jussin puhuneen.
  Palkkahan on aina minua kiinnostanut. Kyllä jo aika aikaisessa vaiheessa päätäni sillä vaivasin ja etenkin sen pienuudella. Toimeentulo tulevaisuuteni pelotti minua. Kotona olin nähnyt köyhyyden kaikki ja pulmat.
  Jussi, joka oli suuren kartanon tilanhoitaja kertoi sitten erittäin yksioikoisesti ja selosti mitä palkkatasoa hän sovelsi kartanon työväkeen nähden. Hän sanoi, että ruiskappa oli se arvoyksikkö, jolla palkka määriteltiin. Ja kappa rukiita sanoi kaiken mitä palkkaan silloin kuului.
  Herää tietysti kysymys että miksi on tällainen arvoyksikkö maksuna kuin kappa rukiita? Jussi selitti että siihen aikaan puhuttiin rukiista paljon, se oli arvokasta ja aina sitä tahtoi olla liian vähän. Ja rukiin saannin eteen raadettiin todella lujasti työtä. Kasken polttaminen ei suinkaan ollut siihen aikaan vierasta, mikä sen osoittaa. Kun apulantaa ei ollut saatavana eikä sitä tunnettu, karjanlanta ei riittänyt alkuunkaan. Siksi rukiin eteen jouduttiin tekemään paljon työtä. 	
  Jotta ruis riittäisi ja sitä olisi saatavissa, oli perustettu lainajyvästö, joka oli kunnan hallinnassa Hartolan kirkolla. Sieltä saatiin tietää mikä kulloinkin voimassa oleva ruiskapan hinta oli. Rukiista puhuttiin yksinpä kirkollisten kuulutustenkin yhteydessä. Usein mainittiin, että jos seurakuntalaisilla olisi vaikka vähänkin luovuttaa lainajyvästölle ruista, niin hyvää antajaa Jumalakin muistaa. Sillä tavallakin vedottiin, että ruista löydettäisiin. Mutta sellaiset joilla oli ruista ja saivat hyviä satoja, olivat siitä hiljaa.
  Hyvälle maatyömiehelle, joka hallitsi hevos- ja jalkatyöt maataloudessa ja oli työteliäs, hänelle maksettiin päiväpalkaksi kaksi kappaa ruista. Heikommille yksi kappa ja siihen kymmenykset, kuinka kulloinkin sovittiin ja todettiin ne kymmenykset. Voitaisiinhan nykykielellä esimerkiksi sanoa, että kappa ruista olisi 10 markkaa, joka sitten kymmenellä osalla porrastettaisiin. Tätä voitaisiin soveltaa heikoimmille. 
  Se ei tosin nykyisin näin päde, kun elintaso on noussut ja nykyään on toisenlainen arvostus kaikkialla. Mutta silloin sovittiin muonapalkasta, kun talolliset halusivat erittäin huomattavan osan työläistensä palkoista maksaa luontaisetuina. Isännät katsoivat, että luontaisetuina se näin menisi heidän puoleltaan kevyemmin kuin että sitä rahaksi helposti muutettavaa ruista taikka suorastaan rahaa käytettäisiin. Rahasta ei kukaan olisi halunnut luopua, sillä sitä oli vähän. Sitä oli todella vähän.
  Näin tähän sitten tuli kuvaan avuksi ns. muonapalkkajärjestelmä. Sen hintaa koetettiin sovittaa lihalla ja herneellä. Myös ohra oli aina kallista ja sillä oli lainajyvästön hinta. Kaurasta maksettiin paljon, jos sitä siihen aikaan oli saatavissa. Venäläistä mustaa papua sai myös ostaa ja sitä käytettiin hyvin paljon. Näissä vaihtoehdoissa oli sitten sitä ns. sormenpäätuntumaa. Ei ollut siis ilmoitettua hintaa, kuten rukiilla ja ohralla, joilla oli lainajyvästön hinta. 
  No mikä oli lihan hinta ruiskappaan nähden, oliko siitä kuvaa, montako kiloa ruiskappa vastasi?
  Niin kuin äsken huomautin, ei Toivolan Jussi pystynyt sanomaan lihan hintaa eikä niiden muidenkaan ruokatarpeiden. Ruista ja ohraa syötettiin sioilla lihan saantia varten. Kyllä ohrasta oli kova kysyntä, koska se oli helpompaa viljellä kuin ruis. Ja varmempaa, kun se lyhyemmässä ajassa valmistui. Ei minulla ollut mitään kuvaa siitä, olisiko Toivolan Jussi osannut määritellä hinnan lihalle ja voille, jota liikkui erittäin vähän. Sitä oli todella vähän kaupoissa, eikä voista puhuttu ollenkaan niin paljon kuin rukiista.
  Jussihan kertoi sitäkin, että kyllä ruis oli joskus niin arvokasta, että kun uutisruista saatiin hieman puitua niin kiireesti mentiin se jauhattamaan, kun vain jossakin tiedettiin olevan käsinkivet, joilla saatiin puurojauhoa. Jos vielä oli niin onnellisesti, että siitä keitettyyn puuroon sai panna voita silmään ja jos vielä vaikka maitoa tai ainakin kirnupiimää. Siten se oli ateria sellaisenaan.  Sehän oli aitoa ruispuuroa mikä pitää nälkää. Sitten vielä joskus jatkettiin ruispuuroa venäjän pavulla, jonka muistan lapsuudestani. Se oli suurikokoinen mustakuorinen papu ja teki vahvaa ja korkeaa vartta. Sekin on hävinnyt, mutta aika siedettävää se oli, kun sitä jauhoi ja pisti puuron joukkoon.
  Lisäksi sitten korkeintaan oli suolakala, joka sekin saattoi olla ylivuotista, kun oli sattunut hyviä kutuvuosia ja kutukalasuolauksia. Tämä senaikaisesta palkkatasosta, mutta on huomattava, että nykyisin siinä on tapahtunut valtava kehitys eri palkkaporrastuksissa.

Sahti ja viina

Vapaa-ajan harrastuksiin liittyen minua kiinnosti kovasti myös sahti ja viina, niiden keitto ja käyttö. Hartolahan on sahtipitäjä, mutta Jussin kertoman mukaan sahtia ja viinaa ei juuri ollut. Rahvas oli sen verran köyhää ja nuukaa, ettei heillä ollut kumpaakaan. Heillä ei ollut ensiksikään niitä aineita eikä varallisuutta valmistaa viinaa, joka oli paljon suuritöisempää kuin sahti, niinpä sillä ei ollut asiaan mitään osaa eikä arpaa. Sahdista hän mainitsi, että sen kanssa se aika kului. Juopottelukin oli hyvin suhteellista, kun ei ollut rahaa, millä alkoholia ostaa. Alkoholin kulutushan nousee sen mukaan kuin varallisuuskin. 
  Tietysti tanssipaikoissa juomia nautittiin, ja soittajatkin olivat usein aika käyttäjiä. Siellä leikittiin paljon myös piirileikkiä ja laulettiin, niistähän Maila Talviokin kirjoissaan kertoo. Nykyään käyttö on vähäistä.
  Myös siitä Jussi kertoi, että Vilho Pohjola oli erityisen musikaalinen ja hyvä haitarin soittaja. Haitareita hänellä oli useampiakin. Hän soitteli Pohjolan kartanon keittiössä, jossa melkein aina oleili. Siinä oli Tervalallakin sulattamista kun Vilho, joka puolet kartanoa omisti, soitteli keittiössä. Hän veteli haitaria siellä ja neuvoi kuinka poloneesit ja masurkat tanssittiin. Sen aikaisilla palvelusväellä ei kesäaikana ollut useinkaan sukkia eikä kenkiä. 
  Joskus, kun Vilho oli lähellä tanssijoita ja halusi vähän leikitellä hän sylkäisi haitarin yli pruiskauksen tanssijoiden paljaille varpaille.   
  Kun sitten joku tyttö kirkaisi, että kuinka se isäntä noin syljeskelee, niin hän vain murahti, no  polttiko  se?  Ja taas poloneesi jatkui.
  Toivolan Jussi sanoi, että yleensä ani harvoin oli mitään vakavampaa pahoinpitelyä taikka tuollaiseen ilveilyyn verrattavaa. Rauhallista oli sen sijaan. 
  Tämä on Jere-isäni ja Toivolan Jussin kertomaa: Kyllä silloin oli myös maantierosvoja. Ei ollut ollenkaan turvallista ajaa kesä ja syksyaikoina hevoskyytiä pitempiä matkoja yksin. Saattoi tulla pari miestä käymään hevoseen kiinni, tulevat kopeloimaan mitä kuormassa on ja ottavat mikä miellyttää.
  Isäni ja Jussi keskustelivat siitä, kun Hartolan Tollinmäellä oli silloin valtion viinatehdas. Viinaa myytiin varoen paikkakunnalla. Kun ei ollut tarpeeksi kysyntää, niin sitä piti viedä joskus Heinolaan. Sinne kun lähdettiin, täytyi olla useampia hevosia, sillä viinalastit olivat  erittäin mieluisia myös maantierosvoille. 
  Kun viina oli tynnyreissä, oli rosvoilla omat menetelmänsä viinan tynnyristä ottamiseen. Se tapahtui siten, että suippupäisestä tynnyristä naputeltiin vannetta alaspäin ja vanteen kohdalle kairattiin näverillä  reikä, josta viinaa laskettiin johonkin isompaan astiaan kääntäen tynnyriä, siitä edelleen lekkuun, pulloon jne. Tuohesta tehtiin sippuja ja juotiin. Kun oli saatu tarpeeksi. Monasti jätettiin hevosmiesten asiaksi korjata reikä. 
  Usein he nostivat tynnyrin pystyyn ja naputtelivat vanteen paikalleen. Jos he eivät panneet reikää kiinni, niin viina meni maahan. Hevosmiehetkin ottivat sitä joskus, mutta siinä oli vaara, että he humaltuivat ja joutuivat maksamaan minkä verran tynnyristä todettiin olevan pois.
  Jos vanne oli paikallaan se peitti reiän, eivätkä vastaanottajat sitä huomanneet. Ihmetteilivät vain, miksi se on niin kevyt ja mistä se vuotaa.
  Heinolaan mentäessä oli muutamia erittäin vaikeita mäkiä mm. Lehmänkielisen ja Janatintaipaleen mäet. Yleensä kun hevonen menee ylämäkeen niin se kävelee verkkaan. Silloin tienlaidasta saattoi hypätä muutama mies hevosen suupieleen, kääntäen sen sivuun sanoen: "Katsotaanpa mitä kuormassa on?” 
  Rosvot ottivat ja katsoivat mikä heille kelpasi. Eikä heille kelvannut toisarvoinen tavara. Hevosvaljaat, työkalut, käyttöön tulevat justeerisahat, sahan lanit, hyvät kirveet ja piilut, ne kelpasivat. Ei siinä auttanut muu kuin antaa, jos ei ollut apua. Ei silloin ollut ajureilla ampuma-aseita, eikä yksi mies mitään voinut. Täytyi aina varmistaa useampia hevosia samalle matkalle. Silloin oli hyvä, jos perässä tuli useampia hevosia ja apua. 
  Silloin huomattiin, että ns. jalkava hevonen oli arvokas. Jalkava hevonen oli opetettu sellaiseksi, että kun sitä lyötiin ohjaksenperillä selkään, nousi se takajaloilleen seisomaan, eikä sitä saatu kiinni. Siitä kai sen nimi johtui?
  Sellainen oli jalkava hevonen ja siitä maksettiin paljon, se oli arvokas. Ongelmia on ollut muulloinkin kuin nykyään ja sen ymmärtää. Ei aseita, ei puhelimia, ei mitään. Rosvot katsoivat kuorman ja veivät sen mikä miellytti.
  Tässä tuli selvitettyä kuinka tavaran siirto siihen aikaan, 1700 -1800 -luvuilla aina 1900 luvulle saakka tapahtui. Tarvikepulaa oli paljon sisämaassa. Urakka oli suuri tuoda niitä, vaikka ostettiin vain vähän. Mutta kun ei ollut varaa ostaakaan, vaikka tarvetta oli. Oli vain turvauduttava käsityöläisammattiin ja tultava toimeen omin neuvoin.

Laiskuutta

Jussi sanoi olleensa jonkin verran eri mieltä Tervalan kanssa myös laiskuudesta silloin kun Tervala tuli kuvaan mukaan näihin talon asioihin. Hän kiinnitti huomiota väitteeseen, että torpparit olisivat laiskoja ja nimenomaan etenkin toppareiden pojat, että he olisivat velttoja. Jussi sanoi Tervalalle, ettei hän noin saisi puhua. Sillä mitä varten he rehkisivät, kun he varmasti tietävät ettei palkka nouse penniäkään, vaikka kuinka raataisivat. Eihän se anna työhaluja.

  Tervala oli joillekin ollut joustavampi. Tuli jo mainittua tämä Peltolan Eemeli samoin kuin Sipilän Sulo. Mutta kerran Tervala oli sanonut näihin Ihanajärven vahvoihin miehiin kuuluvalle veropäivää tekevälle Rikhardille, seuraava poika tästä kunnallis-Kallesta: 
  "Mene kotiis, en viitsi katsella noin velttoa miestä". 
  Riku oli tuosta pillastunut ja sanonut:    
  "Katsotaanpas kuka tässä on veltto!”
  "No katsottiiko?” 
  Ei katsottu mutta, mutta meitä nauratti kun Tervala oli mennyt menojaan, puuttumatta asiaan sen enempää. Kyllähän siinä Rikussakin olisi ollut miestä ja varmaan oli myös voimaa. Kyllä sitä silloinkin sattui ja Jussi sanoi sanoneensa Tervalalle, ettei isäntämiehen pitäisi puhua tuollaisia. Teidän pitää nyt ymmärtää, kun isännät on velttoja, niin velttoja ne ovat rengitkin. 
  Ehkä se korjaantuu, ehkä se korjaantuu, arveli sitten Tervala. Ja korjaantuihan se sitten kun Tervala sai palkkaväkeä ja maksettiin rahalla. Korjaantuihan se, se oli luonnollista. Oli ihan väärää moittia, niin kuin Jussi sanoi. Nämä nyt olivat tuollaisia pikku kohtauksia senaikaisesta olosta ja elämästä. 
  Jos nykyään kuulee, ettei jollakin ole mihin menisi, se on ihmisessä itsessään vika. Onhan nykyaikaisella ihmisellä ajankulua liiankin runsaasti tarjolla, mutta voi vähän kuvitella sitä aikaa, kun ei ajanvietteitä tosiaan ollut. Se oli äärettömän hyvä, että oli kyläkunnassa kehitystä ja ihmiset pitivät jollakin tavalla yhteyttä.
  Onko sinulla Matti vielä mitään kertomista? Vai puhutaanko vähän siitä puoluepolitiikasta silloin yhdeksännentoista vuosisadan ensimmäisillä kymmenillä. Sinulla on varmaankin hyviä muistoja siitä?

Työväenyhdistyksen sammuminen

Kyllä sellaisen lapsen mieleenkin kuin olin, on yhtä ja toista jäänyt. Se riippuu siitä kiinnostuksesta mitä on. Joku on kiinnostunut kovasti yhteiskunnallisista asioista, toinen jostain muusta. Minä voin sanoa, kyllä yhteiskunnalliset asiat ovat minuun tarttuneet, mutta en osaa sanoa kuinka ne ovat tarttuneet.

  Mainittakoon nyt vielä Hartolan osalta, jossa oli kolme työväenyhdistystä, Hartolan Kirkonkylän, Hartolan Eteläinen ja Hartolan Pohjoinen Työväenyhdistys. Ne olivat kaikki sosiaalidemokraattisen puolueen alaisia jäsenyhdistyksiä. Pohjoinen Työväenyhdistys siirtyi sitten kapinan jälkeen Suomen Kommunistisen puolueen leiriin. Kirkonkylä pysyi sos.demissa ja Hartolan Eteläinen, Kalho-Pohjolan Työväenyhdistys sammui v. 1928.  Siinä pätee kyllä aika paljon se kehitys mikä yleensäkin on ihmiselämässä kuvaavaa. On ymmärtämättömyyttä kun menetellään väärin köyhää kansanosaa kohtaan. Se herättää vastustusta, katkeruutta ja ponnahduttaa radikaalisia kumousliikkeitä vauhtiin. 
  Kun torpparivapautus tapahtui niin kyllähän siinä hyvin pian itsenäiset pienviljelijät siirtyivät maalaislliton kannattajiksi. He perustivat pienviljelijäyhdistyksiä ja halusivat saada ammatista selkoa. Pienviljelijäyhdistykset ja maamiesseurat ja sen semmoiset huolehtivat valistustyöstä. Nyt sitten kerron semmoista, joka kuvaa mitä olen itse kokenut, kertoi Matti Järvinen.  
  Kun vuonna 1928 Ihanajärven kunnallis-Kalle kävi meillä kotona kysymässä minun Kalle-veljeäni, missä päin hän on ja olisiko mahdollisuutta häntä tavata. Kalle oli ollut tässä yhdistyksessä jonkin verran mukana. Siinä tuli esiin että seuraavana sunnuntaipäivänä on tällainen kokous, jonka hän kutsuu Syönille. Siellä käsitellään työväenyhdistyksen asioita. Hän haluaa saada siellä päätöstä ja selvitystä siitä, onko meillä mitään edellytyksiä tämän yhdistyksen toiminnan jatkamiselle. 
  Sinne minäkin menin silloin, kun tämä kokous oli. Sinnehän se kunnallis-Kalle Ihanajärvikin tuli, pyörällä ajeli. Kokous pidettiin Syönin aitan verannalla. Siinä me istuimme kuin pääskyset langalla ja potkimme kinttujamme alaspäin. Siinä jokunen henkiö puhui, en jaksa muistaa kuka, mutta ei heitä monta ollut. Mieleeni jäi Toivo Pesonen, joka siellä oli. Kalle Ihanajärvi esitti sitten, että jospa Toivo ottaisi tämän homman hoitoonsa ja koetettaisiin mennä vielä eteenpäin. Mutta Toivo oli vastahakoinen jatkamaan vetäjänä.  
  Erikoisesti jäi mieleeni Kalle Ihanajärven sanat, kun hän antoi lausunnon Rauhalan isännästä, Emil Santalasta, joka oli myös yhdistyksen jäsen, mutta ei kerinnyt tähän kokoukseen. Jos nyt vainajista sanoo tuollaista, joka ei ole kehumista, niin kyllä Kalle Ihanajärvi näin sanoi: ”Sellaistahan se on kun nuoret miehet ovat päässeet itsenäiseksi ja oma jalka on pöydän alla ja ollaan talollisia ja viljelijöitä, eikä muisteta kenen kädestä me olemme tiluksemme saaneet silloin, kun me näitä haettiin itsenäisiksi. Ja montako on joutunut vielä henkensä antamaan ja tapettu kapinassa jälkeenpäin. 
  Niinhän se on tämäkin Rauhalan tuleva isäntä. Kun sitä oikein kovasti juoksee sataa metriä, niin kai sitä uskoo, että siitä se edistyy parhaiten tämä työväenliike. Ja kun hyppää oikein korkealle ja pelehtii tuolla kentällä vapaa-aikana. Tämä on nyt nykyaikaa. Ei tässä ole mitään tehtävissä, kun kukaan ei ota tätä hommaa.” Näin se Kalle vaahtosi.
  Jos kukaan ei ole halukas jatkamaan, ei minulla ole muuta mahdollisuutta kuin, että lähetän kirjeen Mikkeliin piiritoimistoon ja ilmoitan, että kannatuksen puutteessa tämä Hartolan Eteläinen Työväenyhdistys raukeaa. Ja näiden kantavien henkilöidenhän täytyisi tulla tältä paikkakunnalta, niiden jotka tätä työväenyhdistystä kannattaisivat. 
  Minä kyllä ymmärrän, että nykyiset talolliset, entiset mökkiläiset, ovat viisaita. Kartanon alustalaiset taas pysyvät erossa, etteivät menetä työpaikkaansa ja asuntoaan. Se on tällaista aikaa tämä. Minusta tämä oli jo radikaalia aatteiden suunnanmuutosta.
  No, kuinka siinä sitten kävi, loppuiko se siihen?
  Siihen loppui, se oli loppu ja se oli sen tarun loppu. Tämä on tosi, olin siinä mukana. Muistan kun siinä sitä istuttiin kaikki rinnakkain kuin pääskyset langalla ja potkittiin kinttujamme, kuten jo kerroin. Ja kannatuksen puutteessa ne yhdistykset aina loppuvat ja se oli aivan järkipuhetta. Ja että se yhdistys loppui on aivan luonnollista. Minä en ainakaan voi ketään sormella osoittaa.
  Mutta tuo kunnallispolitiikka on tullut järkiinsä, siis ollaan niin kuin realisteja, nähdään ihan vaan tosiasioita ja niistä puhutaan, eikä nyt enää ihan joka asiaan haluta sitä niin sanottua vaahtoamista. Siis asian viertä korostamalla tiettyjä toisarvoisia tekijöitä. Nyt ainakin jos minä olisin maalaistumassa ja olisin Hartolassa asumassa, niin minun kunnallispolitiikkani olisi äärettömän yksioikoista, se olisi jo niin kuivaa että itsekin tympääntyisin. Siinähän on tarkoituksena se, että saadaan väki pysymään paikkakunnalla ja että sille saa elinmahdollisuuksia, siinä on koko homma.
  Miksi piti ennen sotia turhan päiten tätä kansaa ärsyttää? Jokunen sata markkaa, joku kaksisataa, kunnanvaltuusto lahjoittaa suojeluskunnalle ja siitä vedetään suuret otsikot julkisuuteen, että lahjotettiin. Olisihan sitä voinut työväenyhdistyksellekin antaa kun se Hartolan kirkollakin oli? Nehän olivat aivan älyttömyyksiä! Kun olisi pantu edes hattu kiertämään keräyksen kanssa, olisi sekin ollut parempi. Se oli silloin ihan mahdottomuus, niin kuin oltaisiin kiusantekohengessä kaiken aikaa.  Ja tässä nyt on tultu toimeen näinkin ja kansa on eheytynyt nimenomaan rauhallisella kehityksellä olemalla pitkämielinen ja sovitteleva. Kun nämä asiat on tiedostettu niitä voidaan rauhanomaisesti katsoa ja pidetään huoli että oppositiokin saa toimia vapaassa maassa ja että ihmiset saavat käsityksiään lausua. Silloin kaikki kohenee ja siinähän se on koko kysymyksen ydin. Ei se muuten oikene jos ei siinä ole täysi toimintavapaus myös heillä, jotka toisin ajattelevat ja ovat oppositiossa silloin kun keskustellaan. Kyllä siinä on tavattoman paljon tullut myönteistä kehitystä entiseen.

Kapina, sisällissota vai vapaussota?

Olkoonpa se nyt sitten mikä tahansa, niin jos sanoisi Pohjolan kylästä jotain, esimerkiksi millä tavalla siellä koettiin tämä vapaussota, kansalaissota tai punakapina, mikä lieneekin, jotka sisältyvät samaan nippuun. Joista on nyt tosiasioita riepoteltu joka suuntaan, en ota siihen sen paremmin kantaa, mutta.

  Sanon heti alkuun, että Hartola on ollut onnellisessa asemassa, ettei tämä punaisten takaa-ajo sattumalta sattunut Päijänteen itäpuolelle. Se oli suuri Herran lahja Hartolalle. Vasta sitten kun olen siirtynyt Etelä-Suomeen Helsinkiin, olen nähnyt koko katkeruuden minkä sen jälkipyykki on aiheuttanut. 
  Kuitenkin Pohjolankylään tuli Etelä-Suomesta sellaisia, jotka puhuivat eri murretta ja heillä oli erilaisia elämäntapoja ja arveltiin heidän olevan punapakolaisia. Mieleeni tulee erikoisesti Taavi Vakker, joka oli Kuusankoskelta. Tämä Taavi Vakker oli sellainen, joka osallistui myös työväenliikkeen toimintaan. Hän halusi kuitenkin olla sillä tavalla, ettei olisi tullut merkityksi mitenkään agitaattorina. Sitten Vallin Santra oli hän joka keitteli ruokaa Pohjolan koululla ja asui Puraalan piharakennuksessa ja hän oli tullut Heinolasta ja oli punapakolainen, koska hänen miehensä oli ammuttu kenttäoikeuden päätöksellä ja vaimo pakeni sen jälkeen.
  Lounais-Suomesta tuli Turun murretta puhuvia ns. Oja-Vainio, joka kesät kaiveli ojia ja hänellä oli sisar Kaarin, joka oli ompelija. Ja sitten vielä yksi oikein vilkas mies, jonka nimi oli Väinö Nousiainen. Hän oli muun muassa Ruusulassa työssä. Tässä nyt tuli lähinnä sellaisia ulkokuntalaisia jotka lähtivät hissuksiin pois aina niissä puitteissa kun heidän kotiseuduillaan asiat olivat rauhoittuneet. Mitään kovin merkittävää ei Pohjolankylän osalle kapinan aikana sattunut. 
  Muistan kotonani kun Mattilan tuvassa asuttiin. Sinne tuli kolme punaista, joilla oli punaiset käsivarsinauhat. He sanoivat että Lusissa tarvitaan apua, mutta ei täälläkään ole kuin pieniä poikia ja lähtivät pois. Samat miehet olivat menneet Pohjolan kartanoon ja vaatineet hevosta. Sieltä oli talon haltiaväki pois kotoa. Kerrotaan että he olisivat olleet karkusilla. Miehet olivat vaatineet hevosta ja rekeä ja talli-Nestori, joka oli tallimies, näiden Roope ja Manta Virtasen vanhin poika antoi heille hevosen. Mutta kuuleman mukaan hevonen palautettiin takaisin, se ei ihan Lusiin saakka ennättänyt. 
  Kyllä varsin säädyllisiä oli ne sotakokemukset minulle viisivuotiaalle pojalle. Mattilan ikkunan alla veljieni kanssa odoteltiin koska taas Lusissa ammutaan tykillä. 
  Nyt kun on kokenut oikeaa tykistökeskitystäkin, niin sanoisin, että se oli aika leppoisaa tykistöä kun välillä pitkästyttiin odottamaan sitä, ennen kuin taas jysähti. Heh, heh, heh, nauroi Järvisen Matti, kun arvelimme että mitähän siellä on nyt oikein taas tapahtunut, että mihinkähän ne taas jysäytti. Tämä tästä.
  Myöhemmille kausillehan tuli tämä oikeistovastakkaisuus, kun tuli se Lapuanliike ja tuli se kommunistien uusi ajojahti. Eihän sitä pidä kenenkään ihmetellä. Sehän oli aivan luonnollista, tottakai se tuli meillekin.
  Sehän tuli tuolta Saksasta ja Italiasta ja se tulee meille mitä muuallakin harrastetaan. Siinähän nyt sattui kuin sattuikin, että se Kiileälän isäntä, joka joutui muilutettavaksi. Ja ihmeellistä kyllä, kyläläiset halusivat ensin muiluttaa hänet ja sitten pyytelivät anteeksi ja äänestivät hänet eduskuntaan, niin kuin lohdutukseksi. Mutta ei se niin mullistavaa ollut, kuitenkin sekin mies oli onnen poika, että säilytti henkensä.   
  Muistan muutamia sellaisia erikoisia tapauksia, jotka kannattaa mainita. Olen omin silmin nähnyt naulattavan Hartolan Työväentalon oven kiinni. Kuultuani siitä, minulla oli silloin aikaa kun en ollut vielä aivan täysi mies, pitihän minun mennä katsomaan, mitä ne siellä tekevät. Kirkonkylän työväentalohan oli siinä torin varrella, vaatimaton rakennus. 
  Naulaajat hakivat Länkelinin tehtaalta lankun ja naulasivat oven kiinni. Alfred Raatikainen piti puheen ja toinen puhuja oli apteekkari Wahlman, joka aina piti ratsuväen univormun päällään ja ne kannukset. Hän käveli ja hakkasi kävellessään kuoritulla pajukepillä pönttövarsisaappaitaan.
  Mielestäni oli siinä aika omituinen apteekkari. Musta mies ja suora kuin tikku. Hän piti siinä puhetta ja hänen lisäkseen yksi ja toinen katsoi velvollisuudekseen sen, että se on oikea asia ja nyt se lyödään kiinni tämä kiihotuksen  pömpeli. Kun siihen tällainen lankku naulataan noilla "rässinauloilla", niin kyllä se talon ovi kiinni pysyy loppuikänsä.
  Sitten tuli Oskar Carlson, Uudestakartanosta ja ajaa kaahasi siihen moottoripyörällään vauhdissa. Mutta naulaustalkoot olivat jo ohi. Oskari kysyi, missä on nauloja ja vasara, minäkin haluan naulata. Oskarille annettiin naula ja vasara ja hänkin löi vielä oman naulansa ovilankkuun. Se oli kuitenkin sellainen vaaraton tapaus. Mutta olihan tämä kertakaikkiaan erikoinen tapaus, että Lapuanliike Hartolassakin näyttäytyi näin voimakkaasti. Ja muiluttivathan he sen Johan Toivo Järvisenkin, joka pääsi kuitenkin eduskuntaan Hartolasta.
  
  Jatka Matti, sinulla taitaa olla vielä jotakin kerrottavaa.

  Tämä toinen kerrottavakaan ei ole tapahtunut Pohjolankylässä, kuten ei ensimmäinenkään, mutta kauppa, josta kerrotaan, oli Pohjolankyläläisille kauppa, jossa he siihen aikaan paljon kävivät ja asioivat. 
  Tämä äsken kerrottu oli sellainen vaaraton, mutta toinen mieleeni jäänyt jo vähän vaarallisempi juttu. Se oli kyllä aikalailla ainutlaatuinen ja kuvaava tapaus, joka tapahtui Ojasen kaupalla.     
  Tämä Aleksi Ojanen piti sitä kauppaa siellä Kalhonkylässä Anttilan naapurissa. Kerran sitten satuin sinne yhtenä iltana loppukesällä ja Aleksi oli lopettelemassa askareitaan. Minä löysin ruskean oikean jalan miesten puolikengän? Se oli Aleksin navetan sontapatterin luona. Sontakasa oli syntynyt siitä kun hän piti navetassa sellaisia eläimiä, joita hän aikoi teurastaa lihakauppaa varten. 
  Järvisen Matti: Katselin kenkää ja totesin, etten ole eläissäni nähnyt niin komeaa kenkää. Isokokoinen, ruskea hieno kenkä. Olin myös varma, ettei se ollut Hartolassa tehty. Siinä oli reunassa kaikki "ornamentit" ja merkinnät. Kysyin Aleksilta, kenen kenkä ja mitä tämä tarkoittaa? Hän sanoi: 
  "Se on Uudenkartanon Oskarin kenkä". 
  Järvisen Matti:  "Kuinka se on tänne jäänyt?  
  Aleksi: "Oskar siitä eilen illalla ampaisi metsään. Hyökkäsi kuin hirvi sontatunkion yli, jäikö häneltä se kenkä?” 
  Järvisen Matti:  "No katsohan nyt ja näytin kenkää, No mitä varten hän sen tänne jätti?” 
  Aleksi kertoi sitten, että Oskar tuli minua nuhtelemaan kommunistiaatteesta, alkaen vedellä niitä näitä jonninjoutavia ja aikansa niitä vekutti. Hän moitti, että minä olen kommunisti ja myös veljeni Janne Ojanen, molemmat olette kommunisteja. Ja kaikki sen tietävät, että Aleksi Ojanenkin on kommunisti ja tässä näin vaarallisessa tehtävässä. Kyläkunnan kauppiaana, jolla on puhelimet ja kaikki mahdollisuudet. Sanoin sitten hänelle. Älä viitsi puhua puppua, minä en tuosta kommunistiaatteesta ymmärrä "hevon sontaa". Mutta jatkoin. 
  "Kun minulla oli kissa. Kyllä tuo kissa pirulainen, se on varmaan ollut kommunisti".  "
  "Puhu asiaa, mitä sinä kissoja siihen vetelet", sanoi Oskari ja Aleksi jatkoi. 
  "Tuohan se Kiviojan Pekka naapurista tässä kierteli ja kierteli monena iltana ja minä kysyin Pekalta, että mitä sinä oikein kiertelet ja tahdot, puhu että mitä sinulla on mielessä?”  Pekka sanoi:
  "Minun tarvitsisi saada 400 markkaa". Minä en kysellyt, vaan tuuppasin Pekalle sen 400 mk. Hän otti rahat, mutta sanoi: 
  "Ei minulla ole antaa juuri mitään vastinetta pantiksi tälle". Sanoin hänelle.  
  "Tuo se vasikka, jota olet kaiken kesää kaupitellut. Pekka toi vasikan ja minä teurastin sen ja vedin sen tuonne ylös orteen. Syötin sitten kissan oikein hyvin, panin kissan liiteriin ja oven kiinni. Sanoin kissalle, että pysykin vasikasta irti, paimenna vain rottia. Mutta tuo kissan pirulainen kiipesi ja nirhasi sitä vasikkaa. Kun tulin aamulla ja huomasin vahingon, niin koppasin kissaa takakintuista kiinni ja räppäsin päätä navetan nurkkaan että rojahti ja heitin sen kuolleena tuonne sontatunkiolle". 
  Oskari sanoi. 
  "Älä puhu paskaa, kyllä sinä kommunisti olet". 

Vastasin Oskarille.

  "Maksahan se neljä tonnia jonka olet minulle auki ja puhu sitten kommunistista". Oskari menetti malttinsa ja huusi: 
  "No maksan minä kun saan rahaa!”     
  Silloin minäkin menetin malttini ja sanoin. 
  "Nyt kuule ukko lähdet ja vedin kuulat piippuun ja poltin häneltä silmäripset, niin saatana hyökkäsi kuin kaheli paskalle ja kenkä jäi siihen. Huusin vielä perään, että koska sinä tuot ne neljä tonnia, niin ei tuo pirulainen taakseen vilkaissut. Se oli menoa se!” .

Sitten vielä torppareista

Se äsken kerrottu oli kova tapaus, mutta kerropas Matti vielä mitä muistat näistä torppariveroista, taksvärkkipäivistä, vai miksikä niitä sanottiin täälläpäin?

  Kyllä niistä jonkinlaista käsitystä jäi, kun isä oli torpparina ja tämä Pohjolan tilanhoitaja, Juho Snäll, Toivolan Jussi, niitä otti ja taksoitti. 
  Sellainen käsitys minulla, kuten Jussillakin oli, että ei niissä mitään valmista kaavaa ollut. Ei missään virastossa, ministeriöstä puhumattakaan. Ei ollut mitään taulukkoa, paljonko piti verotettavaa olla, viljeltyä, laidunmaata tms. joihin nämä verot olisivat nojanneet. Mitään tällaista ei ollut, vaan se oli isännän ja torppariksi pyrkivän keskeinen neuvottelutapaus. Asuntopula oli ankara ja maaseudulla syntyi lapsia enemmän kuin oli asuntoja ja mahdollisuudet rakentaa uusia. Ja yleistä oli, että aina riitti  torppareiksi pyrkiviä. 
  Tulkoon nyt mainituksi vain se osa, jonka minun isäni on kokenut. Isola jossa hän asui, oli jalkatorppa ja yksi päivä viikossa, eli 50 työpäivää vuodessa, oli vero. 
  Siinä oli kiinteä määrä mitä olivat laidun ja viljelykset, joita hän sai käyttää. Polttopuita sai ottaa isännän ohjeen mukaan talon metsästä. Karjalaidun ja pellot olivat vaatimattomat, joihin ei saanut muuta lannoitetta kuin omasta takaa. Sekä välttävät yksinkertaiset rakennukset. 
  Että tästä nyt saisi vähän käsitystä, niin suuremmista torpista oli yksi mies ja hevonen töissä jatkuvasti, kuten esimerkiksi Vanha-Pyörilästä. Entinen tilanhoitaja Toivolan Jussi kertoi ja sanoi näin. Ei se sitä tarkoita, että joka päivä ollaan töissä, vaan niissä puitteissa ja sen verran kuinka kulloinkin tarvitaan. Kun joskus oli väljempää, kesäaikanakin, he olivat kotona ja kun taas tarvittiin, oltiin töissä useampana päivänä peräkkäin. 
  Sitten vielä siltä varalta kun oli oikein kiirettä, teurastuksissa, pellavariihellä, pyykkipäivillä jne. otettiin naisia tekemään vastaavasti hevospäiviä. Elikkä naiset otettiin hevosten töihin.
  Ja nyt jatkan ja kerron kuinka se kehitys meni isälläni.
  Isälläni, joka sai olla kuolemaansa saakka kartanon asunnoissa, ei ollut koskaan mitään todisteita eikä papereita siitä. Eikä Tervala isännäksi tultuaan tehnyt enää kenenkään kanssa kirjallisia sopimuksia taikka torppakontrahtia. Isäni luotti siihen, ettei Tervala petä, eikä hän pettänytkään. Mutta entä sitten, mitkä olivat isäni vuokrat eri kohteissa. 
  Kun isäni ja me toisetkin pääsimme Mattilan tupaan asumaan, saimme puolet Mattilan pinta-alasta viljelykseemme. Kun saimme taas paremman asunnon Kytältä, oli sikäli erikoista, että hän sai pitää myös Mattilaan jääneen osan, jossa vielä asui Koskisen perhe. Siis lisäksi myös Kytällä olevan asukkaan hallussa olleet viljelysmaat. 
  Paljonko sitä alaa olisi ollut hehtaareissa, en osaa päätellä mutta, ei sitä paljon ollut, en uskalla sanoa kuinka paljon oli, mutta olihan niitä plänttejä. Kun muutettiin Seppälään, niin sieltä tuli vielä murikka viljelysmaata. Nyt niitä viljelyksiä oli kolmessa paikassa. 
  Isäni pisti sitten vähän kehumalla, että nyt kun hänellä ovat nämä viljelysalat, on hänellä viljeltyä maata enemmän kuin oli Isolassa, kun hän oli siellä torpparina. Nyt hänellä on lisäksi kaksi lehmää, sika ja vähän kanoja, kun hän on Seppälässä ja maksaa tästä viljelysalasta vain 30 työpäivää vuodessa. Elikkä vähemmän kuin aikanaan Isolassa, jossa maksoi 50 päivää vuodessa. 
  Sanon vielä, että kaikki nämä alueet, Mattilassa, Kytällä ja Seppälässäkin kasvoivat paremmin kuin Isolassa, koska oli jo karjaa ollut ja oli lannoitettu paremmin. 
  Jos olette käyneet Isolan mäellä, niin kuivaa mäkeä ja kivikkoa se oli. Tämä nyt puhuu puolestaan vähän silloisista oloista. Nämä olivat niitä mitkä tekivät epätasaisuutta. Ja kun meillä, kuten isäkin sanoi, on hyvä kun saa yksin kaikesta vastata, on näin parempi. Tytöt syntyivät ensin, neljä kappaletta ja sitten perään poikia neljä kappaletta. Tytöt menevät Suomen työmarkkinoille paremmin kaupaksi, ne menevät heti kun vähän kynnelle kykenevät: pikkupiiaksi, lapsenkaitsijaksi, kanapiiaksi jne. Ja sitten vasta vanhoilla päivillä alkavat pojat tulla vahvemmiksi ja tekevämmiksi. Näin ollen asiassa on myös jonkin verran perää. Kaikkia tällaisia seikkoja siinä oli.
  Tämä lähinnä tuosta torpparin verotuksesta ja torpparin vuokran oikeudenmukaisuudesta.

Järvisen Matti kertoi vielä isä-Jeremiaksesta

Jeremias kertoi, kun hän joutui Tervalan luottomiehenä kapina-aikana sotaherrojen kanssa kosketuksiin ja ne olivat isoja herroja hänen mielestään. Ne olivat hänen kahta puoltaan, isoja upseereja, mutta enhän minä heidän arvoaan ymmärtänyt enkä tiennyt. He sanoivat että tässä tulee kahakka nyt, mutta me otetaan bolshevikeiltä pyssyt pois.

  Olin ajamassa Tervalan toimesta tavarakuormia Hartolasta Vääksyyn. Tapa oli sellainen, että kun pääsimme lähelle Kalkkista, tuli hevonen vastaan tyhjän reen kanssa. Vastaantulijan hevonen riisuttiin. Hän otti minulta täyden kuorman ja minä valjastin vastaan tulleen hevosen ja lähdin palaamaan kotiin tyhjällä reellä uutta hakemaan. Näin juohevasti tavarankuljetus kävi silloin. 
  Kaikki tämä tapahtui nopeasti verrattuna siihen, jos olisi ruvettu purkamaan kuormaa. Tällainen vaihtohomma joudutti tarvikkeiden ajoa. Lähtökuormat tehtiin rauhallisilla alueilla ja kuormien vaihto tapahtui sotatoimialueilla. 		
  Jeremias kertoi: Kun otin lähtiessäni varalta kirveen aseekseni kysyi Tervala: "Mitä sinä tuolla aiot tehdä?” "Olen kuullut maantierosvoista, täytyy olla jotain kättä pidempää, sitä varten otin tämän". Hyvä on, sanoi Tervala ja onnea matkalle. 
  Jeremias Järvinen oli tosiaankin Tervalan luottomies. Luottamus oli molemminpuolista. He eivät pettäneet toisiaan, ei sodassa eikä rauhan aikana.

Järvisen Matti kertoi isästään Jeremiaksesta, hänen bravuurinumerostaan, josta Jere kertoi mielellään. Siitä, kun hän oli ollut ajamassa tavaraa kapinan aikaan.

  Kuulin ihan selvästi, että siinä hiihti kahta puolta ja isoja upseereitahan ne olivat, mutta enhän minä tienyt kuinka korkeita he olivat. Ja kuulin ihan selvästi, kun siihen tuli sitten kontrollimies vastaanottamaan. Kontrollimies sanoi : "Tässä tulee kahakka nyt, mutta me otamme bolshivikeiltä pyssyt pois". Se oli se Jeren sotakokemus.
  Jere-isä puhui sitäkin, että he toimivat niin viisaasti. Kun hän meni lähelle Kalkkista, niin voitteko kuvitella, että hevonen vain pois valjaista ja vaihdettiin hevosta. Ja vaihtohevosella vastaan tullut mies lähti toisella hevosella viemään hänen kuormaansa, se oli oikein sovittu. Ja Tervala sai rekiään ja vehkeitään pois, mutta kun asiat olivat niin suuria, ei se niin tarkkaa ollut. 
  Eihän siitä olisi mitään tullut, jos kuormia olisi ruvettu purkamaan. Mutta kun hevonen riisuttiin ja valjastettiin toisen reen eteen, kävi se nopeasti. Tyhjällä reellä lähdettiin Hartolaan ja kuorma vietiin etupäässä Vääksyyn.

Vielä hevosista

  Kerropa Matti kuinka tärkeä hevonen oli silloin ihmisille? 
  Kyllä hevonen oli todellä tärkeä, sehän vastasi silloin nykyajan autoa. Hevosesta ja hevosen vaihdosta puhuttiin paljon ja hevosen vaihtoon ja myyntiin keskittyi joku torppari tai poika jolla oli taipumuksia siihen. Hän piti niitä kaupan, kuten nykyaikana käytettyjen autojen kauppias. Pohjolankylän kohdalla tulee mieleen hevoskauppiaana tunnettu "Kukkulan Matti", Matti Ulmala ja vanhin poikansa Konsta, jotka olivat näihin erikoistuneet.
  Toivolan Jussin kertoman mukaan Kukkulassa oli joskus kesäaikana kuusikin hevosta laitumella. Ne olivat vain tilapäisesti ostettu myymistä varten, että tarvittaessa oli myytävää. Matilla oli aika paljon kauppamiehen taipumusta, kun hän piti ja rakennutti myymälän Kukkulan osuuskaupan puoleiseen päähän. Siinä oli viimeinen kauppias Joel Virta, joka yritti vielä pitää siinä kauppaa silloinkin, kun osuuskauppa oli jo Harjulla.
  Jussin kertoman mukaan Ulmalan Konsta oli vienyt ja hakenut hevosia jopa Mäntyharjulta saakka. Mutta yhteiskunta muuttuu, nyt ovat hevoset pois kuvasta, harva puhuu enää hevosista ja hevoskauppiaista. 
  Suomen hevonen on hylätty ja lämminveriset, mielestäni leikkikaluhevoset, ovat nyt ravureita ja ratsastushevosia. Mutta silloin kun elettiin kovaa arkea, hevonen oli tuiki tärkeä. Jos vaikka hevonen sairastui, etsittiin oikea parantaja sille.
  Mitähän Matti muistanet rakennustoiminnasta, kun tässä tuli esille tuo tavaroiden siirto? Silloin 1900-luvun alussa rakennustarvikkeet oli pakattu suuriin laatikoihin joita kuljetettiin laivoilla Sysmän satamiin. Esimerkiksi 1927 tuli sementtiä 200 kg tynnyreissä. Kertoiko Toivolan Jussi mitään siitä?
  Eipä siitä paljon puhetta ollut, kun Jussi oli itse rakennustöistä sivustakatsoja ja joutui vain jo valmiiksi rakennettuun kartanoon ja sellaista vaativampaa rakentamista oli enää hyvin vähän. Mutta se oli selvää, että hän paikan päällä katseli kuinka hirsiä veistettiin, pantiin salvokseen ja puunauloilla naulattiin kiinni. Kattopäreet tehtiin kartanossa ja kartanon työtuvan orsilla oli silloin aina tarvepuita kuivumassa ja vielä myöhemminkin Erkki Mäkisen aikaan.
  Jussilla ei ollut sen aikaisista rakennustöistä mitään erityistä kerrottavaa, sillä vasta myöhemminhän rakennustyöt muuttuivat, kun justeerit ja muut sahat tulivat käyttöön rakennuksillakin. Aikaisemmin kaikki katkominen tapahtui kirveellä pätkien. Tuohon aikaan ei Jussi vielä ollut tilanhoitajana, eikä joutunut niihin hommiin.

Raha-asioiden hoito

Miten sitten tilapäinen rahantarve järjestyi? Kun äkkiä tarvittiin rahaa, niin mistä sitä saatiin, kun ei ollut pankkeja?

  Täytyy tuohon sanoa nykytyyliin, että hyvä kysymys.  On muistettava, että pankkitoiminta  alkoi myöhään Suomessa, etenkin valvottu ja lakiin perustuva pankkitoiminta. Eikä silloin juuri köyhä tavallinen työihminen mistään muualta rahaa saanut kuin tietyiltä henkilöiltä, mutta lähinnä tuttaviltaan. Ei voi sanoa että sukulaisilta, kun kaikki olivat köyhiä. 
  Kun sitten tuli kunnallinen säästöpankkijärjestelmä, niin kyllähän siinä vallitsi vahva yhteys ja arvostukset varakkaampien ihmisten kesken. Eipä sieltä juuri työkansa lainaa saanut. Ei silloinkaan kun torpat vapautettiin. Mutta silloinhan ponnahti osuustoimintaliike käyntiin ja kyllä osuuskassajärjestelmä nosti sitten muutamia, aika montakin torpparia, tulevia talollisia, ylöspäin hyvinkin ratkaisevasti. 
  Sitten kun menee tuonne puolue- ja aatepuolelle, niin tässähän tehtiin ensin veljesvihan takia tyhmyyksiä. Ja kaikki työväenjärjestöt, jotka haiskahtivat vähänkin vasemmalle ne eivät saaneet rahaa mistään. 
  Palkkatyöväki tehdastaajamissa ja kaupunkipaikoissa jyräsi lukumäärällään ja he perustivat työväenpankkeja itselleen. He saivat näin rahoitusta paremmin kuin harvaan asutuissa maalaiskunnissa. Monet ihmiset olivat kokonaan sen varassa, jos kyläkunnassa sattui olemaan joku varakkaampi henkilö, joka lainasi.
  Sitten vielä yksi kysymys. Kun sinä olet elänyt jo Venäjänvallan aikana täällä maaseudulla. Kävit silloin myös kaupungissa. Mitä näit? Kun nyt asut siellä, mitä nyt näet? Muistatko olot maaseudulla ja kaupungeissa, mitä sanoisit tähän?
  No, tässä sanon näin. Maalaisen näkee kun se tulee kaupunkiin. Näin sanottiin silloin kun minä vuosia sitten menin kaupunkiin. Silloin sen näki, että siinä on maalaisserkku, mutta nykyisin sitä ei näe. Eroa ei ole. Missä on tilaisuuksia, niin ei siellä maalaisia ole. Ihmiset ovat kaikki yleisellä tavalla pukeutuneita.
  Niin oli Hartolan markkinoillakin.Markkinaväki oli pukeutunut vapaa-ajan tamineisiin ja kaikki samankaltaisia. Sanoisin, että kyllä maaseutu on saanut elintason nousua enemmän, koska se näkyy ulospäin. Kun olin Hartolan markkinoilla, niin minulle tuli tällaiset ajatukset.

Hartolan markkinat

No niin, kun tuossa muistelee... Kun olen ollut sellainen parikymmenvuotias Hartolan markkinoilla, niin todella pientä oli se rahojen käyttö silloin. Pientä oli se niin sanottu markkinarieha ja suuhun pantava tavallisella nuorukaisella. Ja niin se oli varttuneemmallakin se mitä markkinoilla "törsättiin". Ja siinä se oli, jos omenia osti litran ja karamellipussin taikka jonkin sirkuslipun, niin eipä juuri muuta.

  Kun nyt kun katselee markkinoita Hartolassa kuinka siellä syödään jo kanankoipea, hot dogia, hampurilaista ja porilaista... vaikka mitä sorttia. Huomataan, että ostovoimaa on siirtynyt myöskin maakuntaan, mikä sinänsä on erittäin hyvä. 
  Siihen aikaan kun minäkin olen ripille päässyt, niin ei ollut valkoista paitaa eikä "ravattia", vaan ihan tavallisella paidalla mentiin noin vaan. Ilman kaulusta sitä käytettiin. Ei tullut kuuloonkaan että joku olisi voinut saada jotain huomiota, tai joku omainen olisi ollut siellä kirkon ulkopuolella kukkapuskan kanssa. Saatikka, että siitä olisi jotakin rippilahjaa saanut. 
  Nyt jos katsoo kun rippilapset tulevat, sanotaan vaikka jostakin keskikaupungin kirkosta niin siellä omaiset ovat vastassa ja jos katsoo niin Hartolan kirkosta tulevat täällä elävät ihan samalla tavalla, ei siinä mitään eroa ole. 
  Aikaisemminhan kirkonmäellä komeiltiin hyvillä hevosilla. Silloinkin vielä, kun minä siellä Hartolan kirkolla elin, noin 50-vuotta sitten. Kyllä hyvillä hevosilla silloin komeiltiin aivan täyttä päätä. Mutta nyt mennään autokantaan ja kun katsoo sitä autokantaa, ei siinä ole mitään eroa. Yhtä hyvin sama automäärä löytyy mistä tahansa yleisiltä parkkipaikoilta, Hartolassakin. Nykyisin autokanta on melko nuori ja samat automerkit ovat lyöneet läpi joka puolella ja kyllä niissä on paljon samanlaisuutta.
  Sitten voidaan puhua myös lapsen kasvatuksesta ja lasten asemasta. Minä olen vanhanaikainen ja kyllä minun isäni ja äitini pitivät vanhanaikaista lastenkasvatuksen kuria. 
  Näin jälkeenpäin en voi olla heille siitä ollenkaan vihainen. Kyllä liian vapaata kasvatustakin on syytä harkita. Onko se ihan oikein.
  Ja myöskin sitten jos lasten yleiseen asemaan liian paljon annetaan liian paljon vapauksia, niin kyllä silloin unohdetaan, että ollaan lapsen kasvatuksen kanssa tekemisissä. Minä siinä olen jonkin verran vanhanaikainen. 
  Mitä lapsen asemaan nyt muuten tulee niin kyllä on tärkeää että heistä pidetään hyvää huolta, että heistä saadaan valoisia luonteita yhteiskuntaan. Räikeät vääryydet muuttuvat lapsessa katkeruudeksi.
  Kun kouluunkin lapsi joutuu ja siellä on liian paljon vapaata, ei hän kunnioita opettajaa. Jo nyt ovat opettajat vaikeuksissa näiden vapaasti kasvatettujen lasten kanssa.
  Ja sitten jonkin verran on myös uskontoa lapsille opetettava ja vaadittava. Se on erottamaton osa valtakunnan omaa kulttuuria ja sitä ei voi pyyhkäistä pois. 
  Otetaan esimerkkiä muista maista, mennään nyt vaikka Puolaan. Puola on menestynyt nimenomaan sen takia, että se on tieten ja tarkoituksella valinnut roomalaiskatollisen uskonnon voidakseen tämän avulla ja tukemana taistella ortodoksiuskontoa ja samalla slaavilaista panslavismia vastaan.
  Jos otetaan toinen esimerkki, Kreikka, mikä on harras ortodoksinen maa. Se on ollut Kreikan pelastus ollut kautta historian ja sen avulla ja vain siksi se on kyennyt olemaan itsenäinen ja pystynyt kuin pystynytkin taistelemaan Turkin islamilaisuutta vastaan asettaen jopa sulun sen leviämiselle. Ei me näistä asioista voida eroon päästä. 
  Jo silloin kun me kuuluimme Venäjän ortodoksiseen uskontokuntaan, meitä sanottiin vääräuskoisiksi, koska olimme vahvasti luterilainen kansa. Varmasti myös tämä oli yksi aseemme Neuvostoliiton ateisteja vastaan taisteltaessa. Olimme silloin myös uskonnollisesti ehjä kansa.      
  Ja kyllä se on erottamaton osa jokaisen valtakunnan olemusta. Siihen sisältyy myös monia muita arvoja. Yksin hautausmaitten kunnostus hoitoineen. Kirkko pitää nähdä sellaisenaan. Sehän on aikuiskasvatusopisto, minä koen sen sellaisena. Aikuista ihmistä täytyy jalostaa toimimaan kirkon puolesta niin kuin muidenkin hyvien yhdistysten ja seurojen puolesta".  
  Näin kertoili Matti järvinen Pohjolankylän vanhoista ajoista paljolti Juho Snällin, Toivolan Jussin sanoin alkaen aina 1800-luvulta saakka näihin päiviin asti. Paljon oli kerrottavaa, hyvä muisti hänellä oli ja hänen mieleensä olivat jääneet juuri nämä oleelliset asiat.
  Kun haastattelu silloin päättyi, hän sanoi lopuksi. "Kunhan nyt nuo ensin naputtelet, niin palataan sitten asiaan". Ajattelin mielessäni, tuskin vähään aikaan, kun neljä äänikasetillista haastattelua oli. Siitä on jo yli 16 vuotta ja Matti on kuollut pois. En voi haastattelun muodossa palata asiaan. Mutta kaikki kunnia hänelle, sillä paljon hänen kertomastaan jäi meille tietoa. Sen kuinka oikein olen osannut monet vaikeat kohdat tulkita voi lukija päätellä.

KAHDESTOISTA LUKU

Lopuksi Toivo Peltonen kertoo

Äsken Järvisen Matti kertoi rippikoulusta ja pukeutumisesta hänen kouluaikanaan.  Nyt Toivo itse kertoo nuoruudestaan. 
  Kun olin iältäni jo sellainen lähes kaksikymppinen, muistan kun monet miehet kertoivat puvuistaan. Useilla oli tallessa vielä vanha puku, joka oli hankittu heidän rippipuvukseen. Jotkut pitivät rippipukuaan myös hääpukunaan, sillä  rippikouluaikana ostettu puku oli sen verran iso, että sitä voitiin käyttää vuosia myöhemminkin. Monasti siinä oli ajateltu säästämistä, sillä miesten puvut olivat siihen aikaan erittäin kalliita ansioihin nähden. Silloin oltiin köyhyyden rajoilla ja täytyi olla hyvin säästäväinen joka paikassa. Aika on muuttunut ja seurakunnilla on lainata erityiset tarkoitusta varten hankitut "rippikaavut",  sekä tytöille että pojille sopivat erikoispuvut.

Kun oltiin vähän isompia kuin mustalaispojan kokoisia

Me pojat olimme kooltamme tuollaisia ”mustalaispojan kokoisia” kun olimme käyneet kansakoulun, päässeet pois ja tunsimme vapautuneemme. Harjoittelimme jo tällaista miesten laulua, "Sitten me kuljemme vapaina ei vartiot portilla estä ja estä". Näin olimme kuulleet 'isojen' poikien laulavan päästyään pois sotaväestä. Tytöistä emme vielä tienneet muuta kuin että hekin olivat sellaisia ”mustalaistytön” kokoisia.

  Kun olimme tuollaisia 14-17 -vuotiaita, kuljeskelimme silloin jonkinlaisissa laumoissa, tytöt omissaan ja pojat omissaan. Minulla oli myös pari hyvää kaveria mm. Lummilan Tauno Miettinen ja samoin Saari-nimisessä talossa Aulis Nylund. Tuo kaverikseni mainittu Aulis oli minusta vuotta vanhempi, kun taas Lummilan Tauno oli vuotta nuorempi. Sovimme hyvin yhteen ja kävimme Pohjolan kansakoulua, ja se liitti meidät entistä lujemmin yhteen. Me olimme kaikki myös hiihtäjäpoikia. Lummilasta oli meille matkaa suoraan vain noin puolisen kilometriä. Meiltä oli Saareen noin puolisentoista ja Saaresta mäenlaskukohteeseemme Valittulan "Parvuoreen" runsas kilometri. Joskus kerääntyi yhteen noiden edellä mainittujen poikien lisäksi paljon toisiakin poikia.
  Suksilla me silloin kuljimme kymmeniä kilometrejä päivittäin, joten tuollainen muutaman kilometrin hiihtomatka vain virkisti. Parvuoressa oli paljon hyviä mäkiä ja niitähän me kaipailimme, koska ne olivat paljon korkeampia niihin mäkiin verrattuna, joihin olimme tottuneet.
  Pohjolankylän länsipuoli, missä asuimme oli tasaista, lukuun ottamatta kylän halkaisevaa harjua, jossa hiihtokilpailut pidettiin, että saimme harjusta mäkiä hiihtolatuun. Siksi me harjoittelimme mäenlaskua, että pärjäisimme paremmin aina mielessä olevissa tulevissa kilpailuissa, sillä kilpareitin piti olla mäkistä maastoa.   
  Talvisunnuntaiaamuisin lähdimme usein pienemmällä porukalla jo pimeässä Parvuoreen, sillä muina päivinä oli siihen aikaan koulua. Vaikka meillä oli eväät mukana, tarjottiin meille usein Saaren talossa heti välipala ja sitten lähdimme.
  Parvuoressa on tosi hyviä mäkiä ja aika kului kuin huomaamatta. Kaikkein korkeampi mäki josta laskimme oli epätasainen ja vaikea laskettava. Monta kertaa siitä laskin, mutta huonona laskijana myös usein kaaduin. 
  Kyllästyneinä mäenlaskuun lähdimme sieltä ja palasimme Saareen, joka oli ensimmäinen levähdyskohteemme. Siellä tarkastimme suksemme vieläkö niillä pääsemme seuraavan kerran ja monasti vastaus oli, että ei. Kävimme myös sisällä juomassa jotain ja juttelemassa talon väen kanssa, sillä he pitivät kovasti lapsista. Siellähän asui myös "Suaren Jussi", Hilma-emännän isä, joka jutteli kovasti meidän kanssamme. Ja kun hän uskoi pääsevänsä jo pois tästä elämästä, hän sanoi hyvästijättäjälleen. "Siellähän sitä sitten yhdessä rellestetään!” Se oli jämerää huumoria.
  Tavallisesti mukana ollut Aulis jäi kotiinsa ja me Taunon kanssa jatkoimme matkaamme. Reittimme kulki Pukaraisen pellon kautta ja usein odotimme Pukaraisen tallin kummituksia, mutta emme niitä koskaan tavanneet. Kotiin päästyämme oli taas kerrassaan onnellista päästä väsyneenä omaan sänkyyn nukkumaan. Kun myymälänhoitaja Majasto hiihdätti meitä kovasti ja oli monenlaisia hiihtokilpailuja, niin rahat eivät tahtoneet riittää voiteiden ostoon. Kaupoista saatavista voiteista oli silloin Esa Rossin valmistama Kiva‑niminen voide suosituin ja ehkä paraskin kuivilla keleillä. Sysmässä valmisti Urho Laattala Valtti‑nimistä voidetta ja hänen liisterinsä olivat parhaita vesi‑ ja karkealle keleille.
  Minäkin innostuin tekemään ja onnistuinkin. Kerran sain oikein hyvää voidetta ja myydä hurautin sen pojille ja siitä vasta innostus levisi. Kaikki pojat innostuivat kovasti ja monet onnistuivat valmistamaan hyviä voiteita. Sen jälkeen omatekoisia voiteita oli meistä pojista useimmilla.
  Ei silloin ollut moottoroituja kulkuneuvoja, kaura- ja leipämoottoreita vain. Kun maantietkään eivät olleet hiekoitettuja niin hiihtelimme niitäkin myöten suksilla. Sukset olivatkin talvisin poikien paras kulkuneuvo ja kesällä polkupyörät.
  Olimme kiinnostuneet myös hyppyrimäenlaskusta, olihan meillä omia hyppyreitäkin, joita oli Pohjolan Moukkulammilla ja Kalhon Sepänharjussa. Kerran maaliskuussa 1936 huomasimme Itä-Häme-lehdessä ilmoituksen, että ensi sunnuntaina on Sysmän kirkolla Majutvedellä mäenlaskukilpailut! Kaverini Tauno Miettinen ja koko poikajoukko innostui kovasti, eikä muuta kuin luvattiin lähteä. Sunnuntaina oli karkea suojasää, omatekoista liisteriä pantiin suksenpohjiin ja lähdettiin. Matkaa sinne tuli suoraankin parisenkymmentä kilometriä, mutta ei se meitä pelottanut. 
  Ohrasaaressa oli hyppyrimäki ja sinne suunnistimme. Laskimme muutamia hyppyjä ja Tauno venytti aika pitkälle. Joku Sysmäläinen sanoi: "Taitaa olla kova kilpailumies". Kävi kuitenkin niin, että kilpailut olivat Sysmän Sisun jäsenten väliset ja saimme katsella sivusta. Ennen pimeää lähdimme taas kotiin, olihan matkaa pitkältä.
  Siihen aikaan järjestettiin paljon myös hevoskilpailuja, kilpa-ajoja ympäri maakuntaa. Meillä oli Pohjolankylässä kilpa-ajopaikkana Kilpilampi, taisipa ajot olla siellä joka vuosi. Kirkonkylässä oli kilpa-ajoille paras paikka Ruskealanlampi, joka oli jo Ruskealan kylää. Vaikka sinne oli Pohjolankylästä matkaa viitisentoista kilometriä, ei se meitä peloittanut, usein sinne ajoihin hiihtelimme. Siellä oli lumisina talvina petäjikköisillä harjuilla hienot, lumiset maisemat verrattuna meidän risukoihimme. Niitä ihailimme.
  Joskus kävimme kilpa-ajoissa Nuoramoisissa ja Sysmän kirkollakin. Usein oli huonot kelit, mutta ei muuta kuin omatekoista voidetta vain pohjaan ja taas lähdettiin.
  Kerran oli Sysmässä kilpa-ajoissa käydessämme lotiseva vesikeli. Hevosmiehet olivat käyneet jo tunnetuiksi, kun usein olimme nähneet heitä. Joskus miehillä oli riitaa siitä, kun kaverin hevonen voitti, vaikka se oli selvästi huonompi voitettua hevosta. Mielenkiinnolla me hiihtelimme heidän perässään ja kuuntelimme kuka osaa parhaiten haukkua kanssakilpailijaansa. Kerran me odotimme jo tappeluakin, kun kaksi Sysmän isäntää ottivat oikein kovasti yhteen. He haukkuivat toisiaan niin hirvittävän rumilla nimityksillä ja solvauksilla, etten osaa enkä uskalla niitä edes kirjoittaa. Tuntikaupalla siinä aikaa meni, eikä tappelua tullut, joka meitä poikalaumaa kiinnosti. Vain sanan voimalla siinä piestiin. Mutta meidän täytyi taas lähteä kun ilta alkoi saapua ja sanasodan voittaja jäi tietämättä.

Heistä puhuttiin ja kerrottiin kaskuja

Paikkakunnalla ja lähialueilla oli myös sellaisia erikoisia kuuluisuuksia, joista puhuttiin ja kerrottiin paljon. Vaikka olen heistä aikaisemmissa kirjoissani jo kertonutkin, kerron vielä tässäkin, niin hupaisia ne jutut ovat. Ne olivat kertomisen arvoisia siihen aikaan, kun ei ollut radioita tai televisioita. Silloin kerrottiin hauskoja tapauksia ihmisistä ja kummituksista. Tässä Jussit ja Marit ja oli heitä muitakin.

Ensimmäinen Jussi

Kylällä asui kaksi Jussia ja Hermanni, jotka antoivat kylän kuvaan oman leimansa. Kerron mitä tiedän ja muistan heistä. Ensiksi Toivolan Jussi, Juho Snäll, joka oli hänen oikea nimensä, mutta kyläläiset puhuivat Toivolan Jussista, hänen kotinsa Toivolan mukaan. Hänestä on jo edellä kerrottu, mutta kerron vieläkin.

  Juho Snäll oli vuosisadan alussa Pohjolan kartanon tilanhoitajana, silloin kun tilaa omisti rusthollari Juho Pohjola ja vielä hänen ja vaimonsa kuoleman jälkeenkin, kun pojista nuorempi Vilho, oli vielä alaikäinen. Pojat, Oskar ja Vilho olivat saaneet Pohjolan kartanon perintönä testamentilla heidän äidin isältään edellä mainitulta Juho Pohjolalta.
  Jussilla oli ilmiömäisen hyvä muisti. Vaikkei hän ollut kirjoitustaitoinen, pystyi hän pitämään kirjanpidon noin kolmenkymmenen Pohjolan torpparin töistä ja toimista sekä heille annetuista maksuista. Jussi käytti torpparien kanssa latteaa puukeppiä tai povitaskuun sopivaa puulaattaa, joihin puukolla lovettiin merkinnät, eikä hän laskuissaan sekoillut, vaan kaikki meni nuottien mukaan.
  Hän oli myös hankkinut jonkinlaisen omaisuuden, koska hän 20‑30-luvuilla, jolloin minäkin hänet opin tuntemaan, oli jonkinlainen kylän pankkiiri. Kun meidän isäkin lainasi Jussilta silloin tällöin rahaa, minulle jäi kuva hyväntahtoisesta miehestä. Hän oli kylällä hyvin arvostettu henkilö. Kyläläiset puhuivat hänestä kartanon voutina, mutta ainakin Matti Järvisen kertoman mukaan hän aikoinaan oli ollut oikea tilanhoitaja. Matti Järvinen, Seppälän Jeren poika asui nuorena ollessaan Toivolan naapurissa Seppälässä. Juho Snäll oli seuraa kaipaavana käynyt usein Matin kanssa keskustelemassa ja siinä tuli näitä asioita kerrottua. Näin kertoi Matti Jerenpoika Järvinen minulle. Mattia sanottiin siihen aikaan lempinimellä "Keihäs-Järvinen", joka hän ei kuitenkaan ollut. Nimi sattui vain olemaan sama kuin silloin keihäällä maailmanennätyksiä heittelevällä Matti Järviselläkin. Tätä jo 70-vuotiasta miestä kunnioitettiin, mutta entä sitten toinen Jussi?

Toinen Jussi

Jussi Pynnönen, joka asui Hakala-nimisessä torpassa Toivolan naapurina, oli toinen Jussi. Hän oli oikea vitsiniekka, joka ei jäänyt tuppisuuksi milloinkaan. Hän oli vähän huonokuuloinen. Hänet oli tsaarivallan aikana otettu sotaväkeen Venäjälle ja oli sillä reisulla jossain pamauksessa menettänyt osan kuulostaan ja oli siitä syystä joutunut pois Venäjän armeijasta. Itse hän kyllä kertoi, että hänet laitettiin Krasnoje Selossa torvisoittokuntaan. Mutta kun hän mahtavana puhaltajana oli puhaltanut kaikki hänelle tuodut torvet suoriksi, laittoivat he hänet sieltä pois. Jos sitten sattui kylällä jotain tapahtumaan, oli Pynnösellä siihen hyvä selitys valmiina ja tässä muutamia esimerkkejä.

  Kerran Pynnönen oli käynyt ostamassa Harjun kaupalta kahvia, jota siihen aikaan sai ostaa raakana ja paahdettiin kotona. Neljänneskilon paketti oli kuitenkin pudonnut tien laidassa olevan Harjulan kohdalla ja kahvipavut levisivät soraiselle tielle. Mutta kun Harjulassa asuvalla Svahnin perheellä oli paljon lapsia, tulivat he avuksi. Tästä Pynnönen sai hyvän jutun. Hän kertoi, että häntä harmitti, kun hän huononäköisenä ei kunnolla erottanut papuja kivistä. Mutta Harjulan lapsille ei Pynnösen kertoman mukaan tullut papua mieheen, kun kahvipavut oli kerätty talteen.
  Kerran taas Majasto, joka oli Harjun kaupan myymälänhoitajana, tarjotteli ruostunutta lihakirvestä jonkun tahkottavaksi. Harjun kaupalle tuli posti aina iltapäivisin ja siellä oli silloinkin paljon postinhakijoita. Kukaan ei kuitenkaan ollut vielä lupautunut kirvestä tahkoamaan, kun Jussi Pynnönen tuli ovesta sisälle. Majasto kysyi näyttäen kirvestä, paljonko Pynnönen tahtoo, kun tahkoo tämän tämän kirveen teräväksi ja puhtaaksi ruosteesta? Vastaus tuli salamana: "Neljäkymmentäkaksi markkaa viisikymmentä penniä!" "Kuinkas nyt niin paljon?" kysyi Majasto. "No kun minä viime viikolla ostin uuden tahkon täältä kaupalta ja maksoin siitä 42,50 mk. Ja jos minä tuon kirveen tahkoan, kuluu siinä koko tahko noin ruosteisen kirveen kanssa!”
  Kerran sitten Pynnösellä oli Kartanon hevostallilla riitaa jonkun tunnetusti ruman näköisen miehen kanssa. Tämä rumannäköinen mies nimitteli ja haukkui Jussia, mutta huonokuuloisena Jussi ei kuullut miten tämä häntä solvasi. Pynnönen tokaisi vaan Hartolan murteella: 
  "En minä muuta tiijjä ku, että jos rumuuvesta linnaa vietäs, niin tämä rumannäköne siellä olis koko ikäsä!” Siihen loppuivat rumannäköisen miehen solvaukset sillä kertaa ja toisilla mukana olleilla oli hauskaa.

Herman Pynnönen ja Lotta

Herman Pynnönen oli Jussi Pynnösen veli. Mutta kun Jussi eli aina nykyajassa, eli Herman menneessä. Hän aloittikin kertomuksensa melkein poikkeuksetta näin:

 "Ennen meillä siellä Helsingin pitäjässä Tuomarin kylässä" jne. Herman Pynnönen oli ollut nuorena tuolla Helsingin pitäjän Tuomarinkylän kartanossa töissä ja oppinut siellä paljon maataloustöitä ja asioita.
  Hänen vaimonsa oli nimeltään Lotta ja hän oli suomenruotsalainen ja puhui vähän murtaen suomea. Hän lausui aina Herman-nimen ruotsalaisittain, Härman, mutta kyläläiset sanoivat murteellaan Hermanni.
  He asuivat viimeisinä vuosinaan Laurilassa, Ruusulasta reilu puoli kilometriä pohjoiseen. Herman kävi Savipellossa töissä ja Lotta hoiti taloutta. Usein hän kävi myös kotonani Ruusulassa ja oli oikein hauska seuraihminen.
  Herman Pynnönen tuli aikoinaan etumieheksi Pohjolan kartanoon. Hän ei ollut isokokoinen, mutta vahva ja sitkeä hän oli. Oli ensimmäinen kesä kun Herman tuli kartanoon ja oli rukiin niitto käynnissä. Rotevat miehet aikoivat ottaa luulot pois uudelta etumieheltä ja olivat rukiin niitossa Hermannia jo paljon edellä puolelta päivin. Mutta Herman otti asian rauhallisesti ja kiristi vauhtia iltapäivällä. Aamupäivällä kovasti niittäneet miehet väsyivät ja kun ilta tuli, oli Herman jo kokonaisen saran verran toisia niittomiehiä edellä, (saran pituus lienee ollut noin viisikymmentä metriä), tuumaten sitten: "Pojat ne pyyhki mitä ne pyyhki, mutta kun ehtoo tuli niin pojat jäi". Tämä oli sitten lentävänä lauseena Pohjolan kylässä.
  Herman oli myöskin hyvä kyntäjä. Erikoista hevosilla kynnettäessä oli kilpa siitä, että saiko kyntäjä tehtyä hyvät lopetukset. Ja aina kun kynnöstä oli puhetta muisti hän kysyä, tuliko hyvät lopetukset. Hermannilta ne tulivat hyvät ja se olikin taito, jota eivät kaikki osanneet. Sitä kyselivät sitten kylällä muutkin kuin Hermanni, matkien häntä.
  Hermannilla ja Lotalla ei ollut lapsia, mutta Hermannin veljellä Jussilla oli poika. Herman oli kuitenkin sitä mieltä, "ettei sen pojan töistä viikolla juuri mitään tule, mutta kun lauantai ehtoo tulee, niin nauha kaulaan ja haloo!" Tämäkin oli lentävänä lauseena Pohjolan kylällä.
  Raha‑arvat maksoivat siihen aikaan 100 mk kpl. Hermanni innostui ostamaan niitä siinä uskossa, että kyllä hän kerran voittaa. Kävi kuitenkin niin, ettei Herman voittanut, mutta vuosien mittaan hänen säästönsä hupenivat arpojen ostoon. En muista kuinka hän viimeiset vuodet tuli toimeen. Kai hänellä kuitenkin jonkin verran säästöjä lienee ollut.
  Kerran meitä vähän toisella kymmenellä olevia poikia oli Laurilan pihalla jousipyssyinemme koko joukko. Se oli viikkoa ennen Mikon päivää vuonna 1934 tai 1935. Äitikin sattui tulemaan sinne ja oli oikein lämmin sunnuntaipäivä. Lotta ja Herman tulivat sisältä ulos ja Lotta sanoi äidille:  
  "Nyt oles kaunis Mikko!" Tähän Herman vastasi: "Tuo muija on ihan hullu, vastahan Mikonpäivä on viikon päästä!" 
  "No kyllä nyt oles Mikko, minä hake allakka". Ja Lotta haki allakan ja jäi siihen uskoon, että 
  "nyt oles kaunis Mikko".

Ensimmäinen Mari

Voin kertoa myös kahdesta Marista, jotka erottuivat toisista Mareista, tai muista naisista kumpikin omalla tavallaan. Ensin Sieväsen Mari, joka oli kuuluisa omaleimaisista sanonnoistaan. Häntä sanottiin myös "Tiitun-Mariksi", miehensä Tiituksen mukaan. Mutta hyvällä lapsella on myös monta nimeä. Niinpä tätä sukunimeltä Sieväsen Maria sanottiin myös "Hiispaskaksi."

  Tämä viimeinen nimitys johtui siitä, kun hänellä oli jonkinlaisena kirosanana tuo "hiispaska". Niinpä hän käytti tätä voimasanaa usein puhuessaan esimerkiksi näin: "Hiispaska kun on ruma ilma", tai "Hiispaska kun harmittaa" jne. Kerran hän kertoi minulle näin, kun oli kaatunut liukkaalla jäällä. "Hiispaska kun kaaduin niin, että luukkoseni helähtivät kuin lasinpalaset, hyvä etteivät särkyneet". Tätä ja monta muutakin hänen sanontaansa matkittiin.
  Siihen aikaan alkoivat tulla käyttöön separaattorit, joilla voitiin kuoria kerma maidon päältä koneellisesti. Voita kirnuttiin yleensä kotona ja meijeriajatus oli uutta. Tiitun-Marillakin oli pari lehmää ja hän asui silloin Kujansuun pienessä paikassa miehensä Tiituksen kanssa. Taavi ja Saara Ranta ostivat Kujansuun vasta myöhemmin. 
  Väinö-sedän kertoman mukaan Ojalan vaari, Taavi Ojala, mainitsi Marin kerran eräänä aamuna tulleen heille ja hän oli oikein hyväntuulisen ja kertoneen: "Eilen en meinannut saada toista lehmää antamaan maitoa, aattelin, pidä maitos, laitoin maitokiuluni kivelle ja menin saunaan maate". 
  Vaari oli ehdottanut, "tuo maitosi meille, me separoidaan se, ei tarvitse kuoria kermaa, sen erottaa separaattori". Mari innostui kun Ojalassa laskettiin separaattorilla juuri heidän omia maitojaan, jota menoa Mari ihmetteli, päätyen seuraavaan toteamukseen: "Hiispaska, minä en pane maitojani tuollaiseen huilupilliin, joka hurisee ja purisee kuin löysä takamus tai mikäkin pörpötin". Ja Mari vei maidon takaisin kotiinsa, käyttäen entistä koettua kuorimistapaa puulusikalla, tuumaten: "Vanha konsti on parempi kuin tuollaiset pörpöttimet".

Toinen Mari

Mari Löytönen oli se toinen Mari, joka oli vaarin, Ojalan Taavin läheinen sukulainen ja josta Matti Järvinenkin jo kertoi sivulla 69. Hän oli nuorempana ollut hieroja, mutta reumatismi oli vienyt kädet pahasti kompuraan, ettei hän voinut enää hieroa ja niinpä hän elättikin itseään laulamalla. Hänellä oli mökki Heinolan Lusissa, mutta hän kierteli paljon ja kävi usein Pohjolankylässäkin laulelemassa, myös meillä kotona. Hänelle tarjottiin ruokaa ja yösija ja siitä hyvästä hän lauleli kaikenlaisia mukavia lauluja.

  Kerrottiin, että hän olisi ollut Kirkkolan kartanon oikea perillinen, niin kuin hänen veljensä Kalle ja Konstakin olivat, mutta he olivat menettäneet Kirkkolan, heitä oli petetty. Lisäksi kerrottiin, että Juho Pohjola, joka silloin omisti Pohjolan kartanon, oli heidän holhoojanaan ja olisi siihen syyllinen. Kuinka lieneekin, mutta yksi hänen lauluistaan alkoi näin: 

"Eikä se ollut siunattua, tuo Pyhäjärven vesi, jossa äitini mua ensi kerran pesi."

Sitten oli monta jaetta, jotka jääköön välin, mutta laulu jatkui:

  	"Minä tulen illalla sänkysi laidalle, 

sulevia rei ja sänkysi laidalle. Sinua nukuttamaan ja sinua nukuttamaan. Takkini lasken naulalle, sulevia rei ja naulalle. Saappaat sänkysi alle ja saappaat sänkysi alle. Käteni mä lasken kaulallesi, sulevia rei ja kaulallesi. Toisen kylkesi alle ja toisen kylkesi alle".

Laulu jatkui, jakeita oli vaikka kuinka paljon. Tälläiset laulut olivat nuoresta pojasta kovasti kiinnostavia, niitä oli mukava hyräillä ja muistella Löytösen Maria.

”Sisso”- sano Lille-Pekko kun riihi paloi

En nähnyt koskaan Lille-Pekkoa, mutta monta juttua siitä isältäni kuulin. Pekko oli aika "vilperi" ja oli jossain tämän maakunnan kartanossa navettamiehenä. Hänellä oli tapana sanoa, jos jotain erikoista sattui, että "sisso!"- ja Pekkoa matkittiin.

  Pekko oli kova mielistelijä kartanonherralle. Hän ahkeroitsi aina kovasti, kun herra sattui olemaan paikalla ja tämä harmitti toisia työssä olijoita. Pekko kuitenkin väitti, ettei hän herrasta piittaa, hän heittää vaikka lapiollisen karjanlantaa herran silmille. Asiasta syntyi väittely ja miehet löivät vetoa siitä Pekon kanssa, ettei tämä voi herralle sentään sellaista tehdä.
  Kartanonherralla oli tapana kulkea usein navettaan lantalan kautta. Pekko päätti kerran toteuttaa suunitelmansa herran tullessa lantalasta. Hän lapioitsi lantaa navetasta lantalaan. 
  Pekko huomasi kartanonherran tulevan ja hän lisäsi vauhtia työhönsä. Juuri kun herra oli astumassa ovesta, paiskasi Pekko lapiollisen suoraan herran kasvoille.
  Pekko pyysi heti anteeksi, ja haki vettä ja pyyhkeitä ja alkoi puhdistaa kartanonherran kasvoja väittäen, että "sisso", ei hän kovassa työn tuohussa huomannut herran sieltä tulevan. Hän oli oikein onnettoman oloinen. 
  Tämä selitys meni täydestä. Kartanonherra sanoi, ettei Pekko ole väärin tehnyt, eikä ahkeroidessaan häntä huomannut. Ja Pekko voitti vedon.
  Toinen tapaus oli seuraava. Oltiin perunan kaivussa ja Pekolla oli huolena riihen lämmitys, jossa oli viljaa kuivumassa. Kartanonherra, talon isäntä, oli myös perunapellolla työssä mukana. Hän kiinnitti huomionsa siihen, kun Pekko tämän tästä kävi sanojensa mukaan riihen uunia katsomassa. Tämä taas johtui siitä, ettei Pekko viitsinyt katkoa riihen uuniin sopivia puita, vaan poltti pitkiä rankoja, samalla valvoen, ettei tuli päässyt rankoja pitkin sytyttämään riihtä palamaan. Kartanonherra ei tiennyt sitä.
  Pekolle ja herralle tuli erimielisyyttä Pekon ainaisesta riihellä juoksemisesta. Pekko ei kuitenkaan uskaltanut sanoa, ettei hän laiskuuttaan viitsinyt katkoa rankoja riihellä käydessään. Pekko sai myös sopivasti kulutettua aikaansa, kun ei perunankaivukaan oikein häntä maittanut.
  Kartanonherra kielsikin Pekkoa sanoen: "Kyllä ne puut palavat siellä riihen uunissa ilman Pekkoakin, ei siellä niin usein tarvitse käydä, nyt kaivetaan perunaa." Ja Pekko totteli.
  Mutta ei mennyt kauan kun riihi syttyi palamaan. Tästä Pekko tokaisi herralle. "Sisso, enkös minä ollutkin oikeassa, siellä olisi pitänyt käydä ahkeraan, noin siinä sitten kävi!" 
  Aikalaiset saivat siitä sananparren, että "sisso, sano Lille-Pekko kun riihi paloi."

”Mikä se on joka meripoikia seisottaa?” sano Arolahe sälli

"Arolahe-Sällin" minäkin näin ja hänestäkin kerrottiin mukavia juttuja. Sällin oikeaa nimeä en koskaan kuullut, mutta juttuja, joita kerrottiin tosina, kuulin useitakin. Liekö hän ollut viisaskaan, en tiedä, vai oliko hän vain oikein "ylenannettu", kuten hänenlaisiaan kuulin nimitettävän. Veljeni Mikko kertoi nähneensä, kuinka Sälli veti kerran uistinta kävellessään Tokeensalmen tiellä ja puhellessaan uistimen ottaessa johonkin kiinni. "Kas kas, kun nykii, kas kas, kun nykii".

  Kerran Sälli oli mennyt Onkiniemellä Kilkinmäen kauppaan ja pyysi kauppiaalta leivän puolikkaan. Kauppiaan kysyessä: "Miksi ei koko leipää?" Sälli vastasi: "Hän maksaa sillä saadulla puolikkaalla toisen ostamansa leivänpuolikkaan".
  Sälli oli aikanaan Pohjolan kartanossa töissä. Oli sitten kerran talvella oikein räntäsateinen ilma. Miehet olivat tallituvassa töihin lähtöä odottamassa ja manailivat, kun pitäisi sinne sekaan vain lähteä. 
  Silloin Sälli lähti ensimmäisenä ulos ja sanoi mennessään: "Mikä se on, joka meripoikia seisottaa?" häipyen jonnekin saman tien. Toiset olivat ihmeissään, että minne se Sälli nyt katosi, kun se tavallisesti vasta viimeisenä työhön lähtee. Ihmettelivät sitä sitten kaiken aamupäivää.
  Puolilta päivin miehet menivät väentupaan syömään eväitään, ihmetellen edelleen, mihin se Sälli katosi.
  Silloin Sälli kömpi tuvan suuren uunin päältä, hänkin eväitään syömään. Toiset työmiehet olivat ällikällä lyötyjä, kun Sälli osasi heitä noin hyvin juksata. Siitä tuli taas kylälle lentävä lause:
  "Mikä se on, joka meripoikia seisottaa? sano Arolahe-Sälli.  

”Läekkiäs vähä”, sano Tuttu-Ville

Väriä kylän elämään antoi esiintymisellään myös Tuttu‑Ville, jota sanottiin myös Veikka‑Villeksi. Nämä nimensä hän lienee saanut siksi, koska hän etenkin lapsille ja nuorille puhui tähän tapaan: "Oletkos sinä minun tuttun, minun veikkan? Sieltähän se minun tuttun, tai veikkan tulee" jne. Vaikka hänellä oli kulkukauppiaan lupa ja tavarakontti, ei hän enää vanhempana tehnyt kauppaa kuin piparminttupastilleista, joita sai ostaa 20 kappaletta markalla. Minäkin ostin pastilleja häneltä usein.

  Tullessaan taloon, ei hän pyytänyt ruokaa, mutta usein hänelle sitä tarjottiin. Tiedettiin, että hän saattoi olla syömättä useitakin päiviä peräkkäin ja sitten ruoka maittoi.
  Huvilaveistäjä Matti Suorannan isä Toivo Suoranta kertoi Tuttu‑Villestä seuraavaa. Ville oli ollut heillä syömässä ja oli saanut parin litran vadillisen paksua hernerokkaa  ja saman verran piimää sahtikannussa. Villeltä oli kuitenkin loppunut piimä kesken ja hän oli tokaissut: "Läekkiäs vähän." Suoranta oli hakenut toisen sahtikannullisen piimää ja Villen mahaan meni koko kuuden litran satsi! 
  Ruusulassa sattui vastaava tapaus. Ville oli syönyt paksua rokkaa saman verran kuin Suorannallakin. Piimä loppui taaskin kesken. "Läekkiäs vähän", sanoi Ville Maija‑siskolle. Maija muisti Suorannan tapauksen eikä tinkinyt määrästä. Täyteen tuli kuusi litraa tälläkin kertaa.
  Paksurokka on sellaista, että tavalliseen hernekeittoon on lisätty jatkeeksi ruis- tai muita jauhoja. 

Syylä-Otto

Lapsena ollessani, kävi kotonani usein henkilö, jota sanottiin Syylä-Otoksi. Nimitys johtui siitä, että hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan syylien peittämät ja niitä oli paljon muuallakin kuin hänen kehossaan, muuten hän oli terve mies. Hänellä ei ollut omaa asuntoa, ei paikkaa mihin päänsä kallistaa. Hänellä oli kuitenkin mukanaan viulu, jonka soitolla hän yritti ansaita elantonsa.

  En osaa sanoa, oliko hänellä soittotaitoa minkä verran, mutta muistan kuinka hän viuluaan vinguttaen tuli kotiini ja varmaan toistenkin koteihin. Näin hänelle annettiin jotakin syötävää ja usein hänen pyynnöstään lämmitettiin meidän savusaunamme, jossa hän sitten oleili päivän pari.
  Minusta hän oli säälittävä. Olin aivan onneton siitä, kun hänessä oli niin paljon syyliä. Ja sitten se kodittomuus, sitäkin surin. Kuvittelin, että hän oli oikein onneton. Tosin en voinut enkä osannut hänen tunteitaan tulkita, enkä pienenä poikana rohjennut sitä häneltä kysyä, mutta näin minusta kuitenkin tuntui.
  Usein vielä aikuisenakin olen miettinyt Syylä-Oton ja vastaavien henkilöiden kohtaloita siihen aikaan. Kuinka vaikeaa heidän elämänsä saattoikaan olla toisten armoilla.

Mykkä-Kustaa

Oikealta nimeltään Kustaa Pessala oli oikea Pohjolan kartanon perijä, kuten Löytösen Mari Kirkkolan kartanon. Kustaa syrjäytettiin myös siksi, että hän oli kuuromykkä. Hänelle kuitenkin myönnettiin elinaikainen eläke ja asuinoikeus kartanon omistamassa rakennuksessa, häntä ei petetty kuten Löytösen Maria.

  Hän oli naimisissa Heta-Marin kanssa ja heillä oli lapsiakin. Kustaa asui Heta-Marinsa kanssa Syöni-nimisessä paikassa Tokeensalmentien laidassa noin kilometrin päässä Harjun kaupalta. Kustaa piti myös kovasti koululapsista, minäkin olin silloin kouluiässä. Kun hänen asuntonsa oli koulutien varrella, oli hänellä aina hauskaa koululasten kanssa. Usein hänellä oli karamellipussi josta hän jakoi niitä meille ja leikki kanssamme. Emme me hänen käyttämäänsä viittomakieltä osanneet, mutta hyvin me hänen kanssaan toimeen tulimme.
  Kaikki vanhenevat ja Heta-Marinkin lähtöhetkikin koitti. Kerran kouluun mennessämme tapasimme Heta-Marin kotinsa luona tienlaitaan kaatuneena ja kuolleena. Se oli meille hyvin järkyttävä tapaus. 
  Kustaan ja lasten leikit eivät siihen päättyneet, vaan ne jatkuivat niin kauan kuin kansakoulua kävin, josta pääsin pois 1934 keväällä.

Myös kummitusjuttuja kerrottiin

Myös kaikenlaisia juttuja kummituksista kerrottiin. Naapurimme Lummilan Emil oli oikein "satusetä", hän keksi kaikenlaisia kummitus- ja muita juttuja, joita me lapset hartaina kuuntelimme.

  Kummitusjutut olivat kovasti mielenkiintoisia ja niitä hän kertoi paljon. Kun me Taunon kanssa kuljimme paljon yksissä ja kävin Lummilassa, hän pelotteli meitä, kun monasti hiihdimme meidän Pukaraisen pellolla olevan tallin ohi, että siellä kummittelee. Se on entinen Ruusulan navetta, jossa talon piika on tappanut vastasyntyneen lapsensa ja se itkee siellä joka yö kello 24.00. Kävimme Taunon kanssa sitä kuuntelemassa, mutta emme kuulleet mitään.
  Toinen juttu oli sellainen, että Pukaraisjärven ympäri kiertelee kumaraselkäinen akka, jolla on niin pitkä tukka, että siitä tulee hänelle häntä. Hän tavoittelee ottaakseen kiinni ihmisiä. Sitäkään kummajaista emme tavanneet, vaikka usein Pukaraista kiertelimme.
  Yksi kummitusjuttu oli sellainen, että paholainen tanssitti vainajaa. Vainaja oli nuori neitonen, hän oli kuollut äkkiä ja hänet vietiin vaatteineen päivineen riiheen. Oli kesäaika ja vain kengät riisuttiin. 
  Kun seuraavana päivänä mentiin katsomaan huomattiin, että hänen sukkansa olivat rikkinäiset. Hänelle vaihdettiin ehjät sukat, olihan häpeä, kun rikkaan talon tyttärellä oli rikkinäiset sukat, vaikka olikin vainaja.
  Kun taas seuraavana päivänä mentiin katsomaan, olivat sukat taas rikki. Pääteltiin, että joku pitkäkyntinen käy varastamassa sukkia vainajalta. Jäätiin vahtiin ja laitettiin vainajan jalkaan paksut talvisukat. Päivällä ei tapahtunut mitään, mutta kun yö saapui, niin silloin!
  Yht´äkkiä tuli musta komea sarvipäinen mies, joka alkoi tanssittaa neitokaista? Se oli itse paholainen. Ja paholainen tanssitti neitokaista, vaikka hän oli jo kuollut. Ja tanssitti niin kauan kuin vahvat sukat olivat kuluneet rikki. Näin selvisi tuo kummallinen juttu. Neitonen oli ollut elossa ollessaan kova tanssimaan ja nyt kuoltuaan paholainen vielä häntä tanssitti. Emme kuitenkaan kuulleet Pukaraisen tallin lapsenitkua, emmekä tavannet yrityksistä huolimatta Pukaraista kiertävää akkaa tai muitakaan kummituksia, mutta hyvältä kertojalta oli juttuja hauska kuunnella. 
  Vielä olivat Kurusillan ja Kukkulan talot. Kurusillassa oli useampia lapsia, muistelen heitä olleen Inkeri, Eeli Nestor, Eino ja Helmi. Ehkäpä vielä muitakin. Tunnetuin heistä lienee Nestor Nyström, myöhemmin Uusisilta. Kurusillan koko perhe, Nyströmit suomensivat sukunimensä Uusisillaksi. Nestor tuli hyvin toimeen poikajoukossa, vaikka hän kuului heistä vanhimpiin. Hän oli yksi Voimistelu- ja Urheiluseura HartolanVoiman perustajajäsenistä, jotka kaikki perustajat jäivät ikiajoiksi mieliimme.
  Kukkulassa asui Abel Pöyry perheineen. Heillä oli kaksi poikaa Aapeli ja Antti. Aapeli kaatui sodassa, mutta Antti jatkoi hauskaa vanhanpojan elämää vanhuuteen saakka.
  Kylän jakavan harjun itäpuolella, tosin lähempänä Seutulaa, olivat vielä Suoranta ja Niittylä. Ne eivät olleet varsinaista Selänkylää, mutta kuitenkin kylän itäpuolta. Suorannassa asui Toivo Suoranta, entinen Id, vaimonsa Lempin ja Matti-pojan kanssa. Ja Niittylässä Vilho Nurminen, vaimonsa Annan ja suuren lapsijoukon kanssa.
  Lapsia oli, Vilho, Edith, Väinö, Lauri, Toini, Onni, Maija, Esko, Saimi ja Eino.
  Siinä niitä Selänkyläläisiä osaksi olikin, tuskin läheskään kaikki, mutta ainakin osa. Paljon silloin oli kylässä väkeä ja tuskin tässä kaikki onkaan lueteltu tai on liikaakin. Kylä oli maatalousvaltainen ja kun maatalous koneellistui niin tämänkin kylän nuorten täytyi lähteä etsimään töitä muualta.

Pienviljelijäyhdistys, urheiluseura ja suurnäyttelijä

Kun vuosi pari kansakoulusta päästyä oli mennyt, olimme kovasti urheilullisia. Olimme urheilleet milloin missäkin, mutta varsinaista urheilukenttää meillä ei ollut. Pohjolan kartanonalue oli ennen sotaa Pohjolan ja Kalhon kylien keskus. Kylissä oli siihen aikaan paljon nuorisoa ja seuratoiminta oli erittäin vilkasta. Molempien kylien alueella toimi Kalhon-Pohjolan Pienviljelijäyhdistys sekä myöhemmin 28. 7.1927 perustettu V ja U seura "Hartolan Voima ry".

  Pidettiin erilaisia puuhailtoja ja ompeluseuroja, joissa miehetkin olivat mukana. Eivät he tosin ommelleet, vaan tekivät käsitöitä vuoleskellen puusta kauhoja ja muita pieniä tarve‑esineitä. Kun tavaraa saatiin kasaan, pidettiin myyjäisiä ja arpajaisia. Niiden tuotolla sitten rahoitettiin toimintaa. Myös piirileikki‑iltoja oli joskus ompeluseurojen yhteydessä. Iltamiakin järjestettiin. Niissä oli sen ajan tavan mukaan ensin ohjelmaa ja lopuksi tunti tanssia. Ohjelmat tehtiin etupäässä kylän omin voimin.
  Mieleeni on jäänyt erikoisesti Nuorennusmylly‑niminen kuvaelma, jossa vanhoista akoista saatiin syntymään nuoria neitoja. Käsikirjoituksen oli kirjoittanut Toini Salminen‑niminen neitonen, joka oli kotonani palveluksessa. Kuvaelma esitettiin meillä kotona jossakin ohjelmallisessa tilaisuudessa uuden rakennuksen tuvassa.
  Meillä oli iso, kammesta veivattava voikirnu. Se oli laitettu tuvan nurkkaan esiripun taakse siten, että vain kampi oli näkyvissä. Väinö Majasto oli kirnun käyttäjä ja Toini Salminen näytteli toista pääosaa. Ensin alkoi nuorennusmyllylle tulla vanhoja kumaraisia ja raihnaita akkoja, jotka valittivat sairauksiaan. He kertoivat kuulleensa tästä ihmeellisestä nuorennusmyllystä ja tulivat hakemaan nuorennusta. Niinpä niitä pantiin myllyyn puolisen tusinaa ja kirnu käyntiin. Syntyi hirmuinen kitinä ja voivotus ja yleisön jännitys kohosi huippuunsa.
  Mutta ei aikaakaan, kun esirippu avautui ja sieltä ilmestyi kauniita neitoja, kuin enkeleitä, jotka lauloivat: "Tulkaa ystävät leikkimään, heijaa vaan ja leikkimään. Tää mylly se vanhatkin nuorentaa, heijaa vaan. Heijaa, heijaa, heijaa vaan." Tämä oli silloisista ohjelmanumeroista yksi parhaimpia esityksiä, siitä puhuttiin kylällä kauan ja myös Toini Salmisesta. Hänestä tuli kirjoituksensa ja näyttelemisensä perusteella "Suurnäyttelijä!”
   Iltamien pidossa ja muissakin asioissa seurat toimivat omaan lukuunsa. Pienviljelijäyhdistys toimi maatalouspuolella, kun taas urheiluseura keskittyi urheilutoimintaan järjestäen monenlaisia kilpailuja ja seuraotteluita kesällä ja talvella hiihtokilpailuja.
  Suurena voimannäyttönä oli pienviljelijäyhdistyksellä oman tanssilavan ja urheiluseuralla urheilukentän rakentamiset, jotka kummatkin tehtiin talkootyönä. Tanssilava tehtiin Savipellon maalle, Sajinmäelle ja urheilukenttä Pohjolan kartanosta valtatielle vievän kylätien varteen, joka oli kartanon maata. Lava sai käytössä nimen Pohjolan lava ja kenttä nimen Pohjolan urheilukenttä. Kun iltamia pidettiin vain kesäisin, olivat ne usein kotini puimalassa tai Puraalan suuressa heinäladossa, jotka olivat kylän keskellä. Niissä oli kuitenkin aina ensin tehtävä suursiivous, mutta nyt oli lava, paikka, joka oli käyttövalmis pienellä lakaisulla ja kylän keskellä sekin. Harjun kaupalta vain parin kilometrin päässä.
  Pohjolan Lava oli aluksi hyvin suosittu paikka, siellä kävi vierailijoinakin eri pienviljelijäyhdistyksistä pitämässä esimerkiksi näytelmäiltamia. Siellä oli hyvät rakennelmat näytelmiä varten. Kun Hartolan kirkolle valmistui Hartolan Maatalousseuran toimesta 1934 komea kivinen nimeltään Hartolan Seurojentalo, hiljentyi Pohjolan lavan käyttö jonkin verran. Urheiluseurakin alkoi pitää Seurojentalolla, puuro‑ ja muita juhliaan.
  Lapsuuteni aikaisen seuratoiminnan puuhamiehiä olivat paljolti samat henkilöt jotka toimivat kummassakin järjestössä. Hartolassa oli jo monenlaisia seuroja urheiluseura Hartolan Voiman perustamisen aikaan. Oli maatalous-, raittius- ja nuorisoseuroja sekä pienviljelijäyhdistyksiä. Puuttui kuitenkin urheiluseura. Niinpä muutamat aktiiviset nuoret miehet perustivatkin Pohjolankylään 1927 urheiluseuran, joka sai nimekseen Voimistelu- ja Urheiluseura "Hartolan Voima ry".
  Mukana seuraa perustamassa olivat seuraavat henkilöt: Väinö Mondolin (Majasto), Paavo Salonen, Lauri Nurminen, Armas Salonen, Emil Santala, Kalle Dammert (Peltokuru), Kalle Sarikka ja Nestor Nyström (Uusisilta).
  Nämä henkilöt olivat myös sellaisia vaikuttajia joiden jälki näkyi kauan heidän jälkeensä Pohjolankylässä. Lauri Nurminen sairaudestaan huolimatta eli heistä vanhimmaksi. Hän oli kuollessan Voiman vanhin perustajajäsen, 93 vuotias.
  Eino Järvinen, Tuure ja Otto Palm sekä Onni Stång toimivat aktiivisesti sekä pienviljelijäyhdistyksessä, että myös urheiluseurassa. Pienviljelijäyhdistyksen ja urheiluseuran tukipilareiksi voisi luonnehtia Puraalan Lauri Virtasta, Louhelan Pertti Sirén'iä ja Emil Peltosta. Puuhanaisina olivat tavallisesti talojen emännät ja tyttäret.
  Vilho Tynkkynen oli siihen aikaan pienviljelysneuvojana Hartolassa. Hän oli innostava henkilö, joka toi uutta vireyttä ammatilliseen toimintaan. Toisessa ääripäässä hän pystyi hauskuuttamaan iltamayleisöä tarpeen mukaan vaikka taikatempuilla. Majasto puolestaan toimi usein tilaisuuksien juontajana ja myyjäisten meklarina. Näiden kummankin henkilön panos kylän kehityksessä oli kiistaton.

Urheilusta

Hartolasta ei ollut koskaan löytynyt nimekästä urheilijaa, jolla olisi ollut paikkakunnalle mainetta. Tosin nuoriso oli hyvinkin urheilullista, mutta vaatimattomuus ja torppariajan antama sellainen asenne, "ettei minusta mihinkään ole, se on isäntien asia", oli syöpynyt syvälle kansalaisten sieluun. Mutta kun torppareista oli tullut itsenäisiä talollisia, alkoi kaikenlainen usko omatoimisuuteen elpyä.

  Urheilussa oli 30-luvun aikaan meillä jo muutamia hyviä maakunnallisia juoksijoita, esim. Vilho Alén, Toivo Tuomivirta, Kalle Haajanen, Veijo Nylund ja Aulis Nylund sekä Leo Wahlström jne. Usein meillä oli kylienvälisiä viestijuoksukilpailuja etenkin kalholaisten kanssa.
 Polkupyöräily ja juoksut olivat tuohon aikaan parhaita lajejamme kesäurheilussa. Pyöräilyn vahvimpia nimiä olivat Paavo Vallgren ja Otto Pesonen. Pyöräilijöistä parhaita olivat Otto Pesonen ja Paavo Vallgren, monia muita unohtamatta. Paljon ajettiin kilpaa polkupyörillä, 10 ja 20 km matkoilla ja pidempi matka oli usein ns. "Sysmän lenkki", Nuoramoinen, Sysmän kk, Hartolan kk ja Pohjolankylä. Matkaa kertyi kuutisenkymmentä kilometriä.
  Myös pesäpallopeli tuli toimintaan mukaan 30-luvulla ja eri kylien kanssa kisailtiin paremmuudesta. Voiman joukkue otteli myöhemmin 1960-luvulla jopa Suomi-sarjassa. Urheiluinnostus olikin silloin aivan eri luokkaa kuin nykyisin. Melkein kaikki nuoret urheilivat. Hannes Kolehmaisen ja Paavo Nurmen esikuvat olivat kaikkien mielessä.
  Eri seurat pitivät paljon kesä- ja muita juhliaan, joissa juoksujen lisäksi oli muotia erilaiset kolmiottelut. Kaikilla seuroilla oli kesäjuhlissaan näitä "ottelukilpailuja", vaikka ohjelmissa oli paljon muutakin ohjelmaa. Eri seurojen kilpailuja oli silloin joka viikonvaihteessa, että kunnossa pysyi jos jaksoi harrastaa. Esimerkiksi kuulantyöntö, pituushyppy ja sadan metrin juoksu tai kuula, korkeus ja sata metriä. Jokaisella urheilulajilla oli oma pistelaskutaulukko ja pisteiden kertymän mukaan saatiin voittaja selville. Lajit vaihtelivat ja kilpailuja oli harva se pyhäpäivä eri seurojen toimesta ja mukaan otettiin myös viisottelu. Lajit: 100-metrin juoksu, kuulantyöntö, korkeus- ja pituushypyt ja lopuksi 1500-metrin juoksu. Kilpailupaikat olivat aina mitä sattuivat eri seurojen pihapaikat olemaan. 
  Tuleekin mieleen mistä suomalaiset saivat voiman kestää kovissa sodissamme, kun oli kysymys kansakuntamme olemassaolosta, elämästä tai kuolemasta. Varmaankin näissä "ottelu-urheiluissa" luotu kova pohjakunto oli yksi tärkeä tekijä.
  Myös uintikilpailuja Voima järjesti kesäisin. Kerran olimme Ahveslammella Pohjolan laiturilla ja uimme sataa metriä. Olimme laiturilla kisatuomarin ja kellomiesten kanssa. Meitä oli kuusi poikaa lähdössä ja hyppäsimme uimaan kaikki yhtä aikaa. Kääntöpaikalle oli 50 metriä ja kun saavuimme takaisin, olivatkin tuomari ja kellomiehet juuri nousemassa järvestä takaisin laiturille. Kun hyppäsimme, antoi laituri periksi ja keikautti heidät järveen. Kello jäi sinne, mutta Heikki Tervala sai sen pois. Kyllä kaikilla oli hauskaa.

Itä-Hämeen kisat

Ennen toista maailmansotaa urheilun harrastus maakunnassa oli vilkasta. Silloin järjestettiin myös ns. Itä-Hämeen kisoja eri urheiluseurojen jäsenten kesken. Osallistujina olivat mm. Sysmän Sisu, Joutsan Pommi, Luhangan Väre ja Hartolan Voima. Oliko muita, en muista. Mitään ihan huippuja ei täällä ollut, mutta innostusta kylläkin. Kukin seura järjesti kisat vuorollaan.

  Urheiluseuroista Joutsan Pommi oli perustettu 1916. Sysmän Sisu 1919 ja Hartolan Voima 1927. Luhangan Väreestä ei ole tietoa.
  Mutta Joutsassa urheiltiin jo ennen Pommin perustamistakin ja harrastajia olivat mm. Paavo Kankkunen, Lauri Markkula, Esa Ahvenainen, Israel Leporanta, Toivo Toivonen, Eino Pöyry ja Frans Temisevä.
  Sysmän parhaita olivat yleensä Paavo Pahjola (syntyisin Hartolasta) ja Jalo Rekola yleisurheilussa, jotka olivat maamme valioluokkaa. Jalo Rekola Sysmästä pois muutettuaan voitti Suomen 10-ottelumestaruuden monta kertaa peräkkäin. Itä-Hämeen kisat olivat kuitenkin jännittäviä kisoja, sillä aina silloin tällöin jonkun seuran kasvatit yllättivät.
  Kuten jo totesin, ei Hartolasta löytynyt ketään mainitsemisen arvoista urheilijaa, vaikka innostus oli hyvä ja paljon urheiltiinkin.

Hiihtokilpailuja pidettiin paljon

  Myös hiihtäjiä paikkakunnalla oli. Jo äsken mainitut Nylundin valjekset Aulis ja Veijo sekä Ilmari Tyviö ja Eino Sarikka kuuluivat myös parhaimmistoomme. Ja tietysti meitä "mossipoikia" oli myös.
  Itä-Hämeen parhaat hiihtäjät löytyivät kuitenkin muualta. Sysmässä oli Laattalat ja Virtaset. Sitten Niemisiä: Nieminen V. , Nieminen V. H. ja vielä Nieminen Vieno. Vienon tytär Tarja Nieminen ja vielä ainakin Irmeli Nieminen. Sitten Saarisen sisarukset, Rytöniemi, josta sodassa tuli Mannerheim-ristin ritari, Tauno Toivonen, Sulo Hurri ja monet, monet muut.
  Joutsassa oli mm. Sulo Vanhatalo, Aatto Vanhatalo, Eino Maunula, Paavo Ottela, Sulo Muttilainen, Ville Peltola ja paljon muita mainitsemattomia. Ja aina yllättäjiä oli Luhangassakin. Itä-Hämeen hiihtokilpailuja pidettin myös, kuten kesäkisojakin.
  Joutsassa on ollut erittäin hyvää hiihtokaartia, että on turha niitä luetellakaan, ovathan ne piirien luetteloissa. Täytyy vain todeta, että erittäin kovien urheilupitäjien naapureina olemme  olleet.
   Myös nuorisoseura-aate oli silloin voimissaan ja Itä-Hämeen Keskusnuorisoseura järjesti myös urheilussa jokavuotiset kesä- ja talvikisat kussakin pitäjässä vuorotellen.
  1930‑luvulla maanteitä ei hiekoitettu, niillä voitiin hiihtää, pitää jopa hiihtokilpailuja. Myös Voima järjesti maantiehiihtokilpailuja Pohjolankylässä, mutta aika tylsältä se tuntui maastoon verrattuna.
  Maaliskuussa 1934 oli jälleen Voiman hiihtokilpailut Harjun kaupalla. Talvi oli ollut hyvin lauha ja vähäluminen. Ahveslammen harjulta, jossa maantie kulki, puuttui lumi. Miesten ja poikien ladut oli saatu joten kuten tehtyä Mustaslammen ympärille, mutta naiset, tytöt ja 45-vuotiaat yli‑ikämiehet joutuivat hiihtämään maantiellä.
  Oli käynnissä Yli‑ikämiesten hiihto, joka oli aina myös Kalhon ja Pohjolan kylienvälinen joukkuekilpailu. Siinä hiihtivät usein Kalholta Albert ja Ludvig Carlson eli Kalhon herra ja Näsin Lukki. Pohjolan joukkueesta muistan Vihtori Sarikan, joka hiihti melkein joka kerta. Joskus oli mukana Akseli Tervalakin. Nämä "vanhat parrat" olivat meistä nuoremmista mielenkiintoisia hiihtäjinä. Heillä oli kokonaan oma tyylinsä. He olivat tasamaan hiihtäjiä, kun meidän nuorempien hiihtotyyli oli hioutunut maastohiihdon mukaan.
  Yli‑ikämiehet hiihtivät silloin Harjun kaupalta maantietä vähän matkaa kirkolle päin ja takaisin. Oli suojasää ja lämpöasteita. Kalhon herran, jolla oli valkoinen huuliparta, saapuessa maaliin pikkupojat keksivät huutaa: 
  "Kalhon herra tulee maaliin ja parta on ihan huurteessa!”
  Eräänä talvena oli käynnissä Selän- ja Pohjolan kylienvälinen miesten joukkuehiihto ja ladut kulkivat Selänkylän maastossa. Kaikki oli hyvin siihen saakka kunnes alettiin laskea tuloksia. Jostain syystä tuloslaskut menivät sekaisin ja asiasta kehittyi mahtava riita. Väitettiin jopa niin, että Pohjolankylän miehet huomatessaan häviävänsä laskivat tahallaan väärin. Oli miten oli, mutta siihen kariutuivat Selän ja Pohjolan kylienväliset hiihtokilpailut. Kalho ja Pohjola sen sijaan kilpailivat hyvin paljon keskenään monissa sarjoissa ilman riitoja.
  Tämä kasvatti Kalhon-Pohjolan pojista hiihtäjiä. Kun ikää karttui alkoivat pojat tuoda mitaleita SVUL:n Lahden Piirin hiihtomestaruuskilpailuista. Kun voitin mestaruuden Lahden Piirin hiihtomestaruuskilpailuissa 1938, alkoi säpinä. Huomasimme, että emme olekaan sen huonompia kuin toisetkaan. On vain yritettävä ja uskottava.
  Vähän myöhemmin Peltoset, Sarikat, Luja Lahti, Kalle Moisio ja monet muut hiihtelivät piirin- ja SM-tasolla ja saivat mitaleita itselleen ja Voimalle oikein roppakaupalla. 
  Yksi Hartolan, koko Itä‑Hämeen ja Lahden piirin parhaimpia ja värikkäimpiä hiihtäjiä oli Bruno Valonen, eli "Ruka", Hartolan Kalhonkylältä. Jo nuorena koululaisena hän harrasti latujen tekoa Kalhon Sepänharjuun ja piti pojille kilpailuja, saaden nuoremmat pojatkin innostumaan hiihdosta. 
  Kerran Ruka onnistui saamaan Peltosen suksitehtaalta aika hyvät yksipuiset sukset. Ne olivat Rukan mieleiset ja niitä höylättiin meillä moneen kertaa. Siitä ne tulivat vain kevyemmiksi ja kuitenkin niiden muut ominaisuudet säilyivät. Sitten sukset kerran jossain hiihdossa halkeilivat ja Ruka osti uudet. Ne eivät kuitenkaan vetäneet vertoja niille vanhoille. Niinpä vanhoja vain korjailtiin, niitä pellitettiin ja niillä Ruka voittoja veteli. Toimitsijat ja yleisö ihmettelivät kuinka kovaa tuo mies hiihtäisikään, jos sillä olisi kunnon sukset. Mutta tuskin sitä ehjillä suksilla olisi niinkään lujaa päässyt kuin noilla pellitetyillä, tätä mieltä oli ainakin Ruka itse.

Pohjolan urheilukenttä

  Hartolan kirkonkylällä oli jo urheilukenttä, mutta Pohjolankylältä se puuttui, vaikka oli urheiluseurakin. Silloin urheiltiin Pohjolan kansakoulun kohdalla olevalla kolmionmuotoisella, tasaisella alueella, jonka varjopuolena oli sen kahta puolta kulkevat maantiet ja siitä johtuva ahtaus. Kylällä heräsikin kova tarve saada oma urheilukenttä. 
  Akseli Tervala antoikin Kyrönpellon reunassa olevasta kangasmaastosta alueen tähän käyttöön. Se oli hyvää petäjikköä ja Tervala kaadatti puut pois. Tämän jälkeen Otto Vilkman vanhempi raivasi siitä urheiluseuran varoilla kaikki kannot ja alueen muutamat kivet pois.
  Paikka sellaisenaan ei kuitenkaan ollut sopiva kentäksi, koska se oli paksumultaista kanervikkokangasta. Talkoovoimin päätimme kuoria siitä turpeen pois ja aloitimme juoksuradasta. Saimme pienessä ajassa valmiiksi hiekkapohjaisen, 250 metriä pitkän radan, jota käytettiin harjoittelu‑ ja kilpailutoimintaan heti.
  Jaoimme sitten kentän poikkisuunnassa parin metrin levyisiin kaistaleisiin ja niitä annettiin halukkaille kuorittavaksi. Ja halukkaita löytyi. Kaistale oli usein illan urakka. Lapiopelissä irrotettiin turpeet kasoihin, jotka Tervala ajatti kentältä pois ja sai siitä aikanaan hyvää multaa. Oli kylän nuorisolta uskomaton voimannäytös kuinka pian saimme kentän käyttökuntoon.

Kurvissa ohi

  Kun kenttä oli saatu sellaiseen kuntoon, että kilpailuja voitiin järjestää. Meissä heräsi ajatus voisimmeko näyttää, että pystymme muuhunkin kuin turpeen vääntöön. Niinpä haastoimme kesällä 1939 Sysmän Sisun seuraotteluun Voiman kanssa lajeina juoksut.
  Sysmäläiset ottivat haasteen vastaan. Hekin laskeskelivat voittavansa ja lähtivät innoissaan otteluun. Sisulaiset tulivat linja‑autolla, jonka kuljettaja sattui olemaan entinen pohjolankyläläinen. Hän kuunteli tarkkaan sisulaisten suunnitelmia ja kertoi ne meille. 
  Heidän juoksutaktiikkansa lähti olettamuksesta, että kaarteessa Voiman pojat varmaankin vähän hellittävät, jos ovat edellä. "Ja silloin juostaan kurvissa ohi".
  Oma ajatuksemme oli, että pyritään edelle, juostaan suorat rauhallisen kovaa ja lisätään kaarteissa vähän vauhtia, samalla silmäillen sisulaisia. Juoksuottelu alkoi. Pisteet jaettiin samoin kuin Ruotsi‑Suomi-maaottelussa.
  Kisasta tuli hyvin tasaväkinen. Olimme vuorotellen johdossa. Juoksutaktiikkamme ansiosta saimme monta sellaista voittoa, johon emme muuten olisi yltäneet. Ja niin siinä kävi, että niukasti voitimme ja riemu kylällä oli suuri.

Urheiluohjaaja

Hartolan kunnan urheiluohjaajaksi tuli 50-luvulla Väinö Nieminen. Hän oli kotoisin Hartolan Kalholta ja oli tarmokas mies paikallaan, varmasti yksi parhaimpia Hartolan kunnan kehittäjiä omalla alallaan. Hän sai nuorison urheilemaan. Hänen aikanaan hiihtourheilukin nousi Hartolassa arvoon arvaamattomaan, jollaista ei oltu nähty, ei ennen eikä sen jälkeen.

  Lahden piirin hiihtomestaruuskilpailuissa tuli silloin useampiakin hiihtomitalleja jopa kolmoisvoittoja nuorten Lahden piirinmestaruudessa m 18 sarjassa 1952. Se tuntui melkein uskomattomalta, mutta niin se vaan oli. Näin kylän urheilutoiminta tuotti tuloksia.
  Väiski toimi Hartolassa vaikuttajana kuolemaansa 26.6.1976 saakka. Eivät hänestä kaikki pitäneet, mutta monessa hän oli mukana. Hän oli urheiluohjaaja, palopäällikkö, terveystarkastaja ja ties vaikka mikä. Hän veti urheilu‑ ja raittiusseuraa, nuorisoseuroja jne. Hän oli ihmeellinen organisaattori. Hän pisti kyläkilpailut ja suuremmatkin pystyyn melkein yksin, ei hän niissä paljon apua kaivannut. 
  Hänellä oli ihmeen hyvä kaukonäkö. Kun esimerkiksi Hartolan  markkinakentällä pidettiin puulaaki‑ tai muita hiihtoja, oli hän ajanottajana ja näki jo maalista asti mikä numero oli tulossa parin sadan metrin päässä Sukselan luona. Selkeä ääni hänellä myös oli, ei tarvittu liioin kovaäänislaitteita. Hän oli myös erinomainen juontaja eri tilaisuuksissa. Hän oli tosi lahjakas ja käytti niitä lahjojaan työssään ja toiminnoissaan.
  Jäimme paljoa vaille, kun hän poistui luotamme mielestämme liian varhain, vain 52‑vuotiaana. Joku kehottikin minua kirjoittamaan, että hän oli paras kehittäjä urheilun alalla mitä Hartolassa on koskaan ollut. Ehkä voinemme toisetkin urheilun ystävät yhtyä tähän. 
  Tällaisia henkilöitä kasvoi Kalho-Pohjolassa. Jo pienenä poikana hän kolusi Sepänharjut, Moukkulammit jne. Hän oli kotiseutumme kasvatti.
  Sota kuitenkin verotti Kalho-Pohjolaa kovasti. Nuorten työpaikat hävisivät ja väki hajaantui ympäri maata. Monen oli pakko lähteä leivän perässä maailmalle.

YHDESTOISTA LUKU

Karjalaiset Hartolassa

  Sodan alkaessa 1939 meille tuli heti paljon Karjalan siirtoväkeä. Heitä sijoitettiin melkein kaikkiin taloihin ja asuntoihin. Suurimmillaan Hartolan väkiluku oli 1.1.1941 6953 henkeä, joista karjalaisia 1290 henkeä. Jatkosodan jälkeen heidän asuinpaikkakuntansa vakinaistettiin väkilukumme alkoi vähentyä. Väkilukumme oli kerran (v. 1958) 6666 henkeä! Kummallinen luku vai oliko se varta vasten tehty?
  Siirtokarjalaisten kortiston mukaan heitä muutti seuraavasti: Vuoksenrannasta eniten, 88 perhettä tai yksityistä taloutta. Käkisalmesta 22, Uudeltakirkolta 19, Ruskealasta 12, Valkjärveltä 3, Räisälästä, Muolaasta ja Kirvusta kustakin 2 perhettä. Ja Antreasta, Pyhäjärveltä, Harlusta, Sakkolasta, Kurkijoelta, Ihantalasta, Sortavalasta ja Kanneljärveltä kaikista 1 talous tai henkilö.
  Vuoksenrannan seurakunta lakkautettiin tammikuussa 1950. Lopettajaisjuhla pidettiin Hartolan kirkossa 22. 1.1950. Kaikkien karjalaisten tulojuhlaa seurakunta vietti 26. 2.1950
  Hartolaan jäi 1950 vakituisesti asumaan 159 karjalais- ja 8 inkeriläisperhettä, yht. 719 henkeä. Heidän panoksensa Hartolan seurakunnassa ja kunnassa oli huomattava. Karjalaiset toivat kunnan ja seurakunnan elämään paljon uutta virkeyttä. Meillä oli mm. kaksi karjalaiskirkkoherraa peräkkäin, rovasti Lauri Uski synt. Viipurissa ja Yrjö Pyykkö synt. Käkisalmessa. Siirtokarjalaisia toimi myös paljon seurakunnan luottamustehtävissä mm. Jalmari Meronen, Ilmari Pulli, Onni Sokka, Matti Talikka, Tuomas Virolainen ja Aino Ruponen. Tuskin kaikkia osaa luetellakaan. 
  Kunnallisissa asioissa heitä toimi myös useita. Kunnanjohtaja Olavi Kekäläinen oli syntynyt Sortavalassa. Myöhemmin kunnanvaltuuston monivuotisena puheenjohtajana toimi vuoksenrantalainen Juhani Pahkala. Monet karjalaiset toimivat erilaisissa tehtävissä heitä erikseen luettelematta. Täytyy vain myöntää, että erittäin hyvin karjalaiset sopeutuivat Hartolaan.
  Ruokavalioon ja tapoihin he toivat hyvän panoksen karjalaisine piirakoineen ja patoineen. Saimme heiltä paljon lisäoppia ruokailuumme. Totuimme heidän ja he meidän töihimme ja tapoihimme, jotka rikastuttivat kumpaakin heimoa, hämäläisiä ja siirtokarjalaisia.

Kavereita lapsesta vanhuuteen

Monilla oli myös kavereita lapsesta vanhuuteen saakka. Minullakin oli heitä, joita tunsin jo lapsena ja kaveruus jatkui aina vanhuuteen saakka. Heistä tahdon nyt kertoa ja ensiksi Lummilan Kallesta.

  Kalle, eli Kaarlo Miettinen syntyi 1918. Hän kävi koulua Hartolan Pohjolankylän kansakoulussa 1920-1930 -luvuilla. Jostakin syystä hänestä tuli minulle hyvä kaveri. Vaikka olin kolme vuotta häntä nuorempi, olimme kuitenkin paljon yhdessä.
  Pohjolankylässä oli jo moneen kertaan mainittu pieni järvi, Pohlampi, jonka itäkaakkoispuolella Kallen koti, Lummila, sijaitsi. Minun kotini, Ruusula, oli puolestaan järven luoteispuolella, siis vastakkaisella rannalla. Kummankin kodissa oli paljon lapsia, sisaruksia. Tosin Miettiset olivat meistä jonkin verran vanhempia. Kotona heitä oli neljä: Vilho, Kaarlo, Esteri ja Tauno ja meitä Ruusulassa oli aluksi saman verran, mutta myöhemmin kaikkiaan kahdeksan. Myös Tauno oli hyvä kaverini, mutta hän kuoli sota-aikana.
  Kesäisin kävimme paljon uimassa Pohlammissa, niin Lummilan lapset kuin Ruusulankin. Siinä me varmaan parhaiten tutustuimme, kun lampi oli niin pieni, että usein siellä tapasimme. Lampi oli vain noin neljänneskilometrin levyinen ja noin puoli kilometriä pitkä. Usein Kalle, niin kuin minäkin, uimme lammen poikki ja se olikin aina tavoitteemme.
  Kalle viihtyi meillä Linne-siskoni ja minun kanssani. Me samoilimme metsissä, etsimme ja hävitimme linnunpesiä ja teimme paljon muuta, niin kuin lapset tekevät ja näin aikamme kului.
  Oli meillä usein jotain parempaakin ohjelmaa. Silloin oli paljon rapuja, saksiniekkoja, joita pyydystimme ja ansaitsimme rahaa. Liisa-siskolla oli kanala ja hän myi kukkopoikia ravunsyötiksi. Kalle osti usein sellaisen, sanoi sen olevan parempaa kuin jonkin muun syötin.
  Kansakoulu oli meiltä noin kahden ja puolen kilometrin päässä ja Lummila oli matkan varrella suunnilleen puolessa välissä. Siskoni Liisa oli koulussa minua neljä vuotta edellä. Kalle oli seuraavalla luokalla ja minä hänestä kolme luokkaa jäljessä. Yhdessä jouduimme usein myös koulumatkaa taivaltamaan.
  Kalle oli koulussa hyvin etevä, osasi läksyt hyvin, luki paljon, mutta jotain muuta, eikä ollut erikoisesti opettajan suosiossa. Kun opettaja kysyi Kallelta, niin usein hän oli muissa maailmoissa ja kesti jonkin aikaa, ennen kuin hän oli taas kärryillä. Mutta selvisi läksyistä aina hyvin.
  Kallella, kuten pojilla yleensä, oli myös aina kilpailu mielessä. Kerran hän oli Pohjolan kartanon navetan kattoa tekemässä toisten kavereiden kanssa. Työsopimukseen kuului, että he saivat käydä aina töiden välissä syömässä kartanon keittiöllä. Silloin heillä oli kova kilpailu siitä, kuka sinne ensin ehtii. 
  Kalle nokkelana poikana keksi, että juoksemalla suoraan voittaa. Siksi hänen täytyi ensin päästä katolta alas. Hän huomasi, että suuri sorakasa oli aivan navetan vieressä, johon voi huoletta laskea ja pääsee näin oikaisemaan. Niinpä hän otti päreen jolla aikoi lasketella alas räystäälle sorakasaan ja lähti.
  Päre jäi kuitenkin kiinni kattoon ja Kalle joutui laskemaan paljailla housuilla, melkein paljaalla pyllyllä katon lappean alas. Kalle tosin voitti, mutta tikkuja oli koko takamus täynnä ja siinä kului ruokatunti niitä pois kiskoessa. 
  Kun vuosia oli kertynyt, tuli aika ruveta tekemään töitä. Kalle oli usein meillä auttamassa, milloin missäkin töissä ja niin olimme paljon yhdessä. Hän taisi olla noin 16-17-vuotias, kun hän lähti maailmalle töihin. Hänellä oli erityinen hinku lähteä merille. Niinpä hän yritti v. 1935. Hän ei kuitenkaan päässyt kokemattomana laivaan, mutta ei kärsinyt enää tulla kotiinkaan. Hän jäi Ruotsinpyhtäälle kesäksi töihin.
  Kun hän lähti, teimme kovan lähtöpaukun. Se kuului ympäri kylää ja siitä puhuttiin paljon. Hän vannoi, ettei tule kotiin, ennen kuin käy "rapakon takana" Amerikassa ja lähettää minulle sieltä kortin. Mutta vasta seuraavana kesänä sain häneltä kortin Rio de Janeirosta. Kortissa luki Rio kesällä v.1936 ja teksti: 
  "Kerran varhain iltayöstä laivamme laski 

Rio de Janeiron satamaan. Juoksujalkaa kiiruhdimme jokainen heppu Vanhan Merirosvon kapakkaan. Siell´ on maailman tulisimmat neidot, ja voi taivas kun tango siellä soi, oi, oi, oi. Yön ken viettänyt on Rion lumoissa milloin, unhoittaa ei sitä koskaan voi."

 Tämä tietysti oli mannaa nuorelle pojalle. Tuli mieleen ihan aikuisten ajatukset, kun tuollaisen tekstin luki.
 Kallella oli myös muita kavereita, muiden muassa Veijo Nylund, Saari-nimisestä talosta, meidän naapuristamme. Ei hänkään ollut opettajan erikoisessa suosiossa. Hänkin kuului luokan vallattomiin poikiin. Taisi olla samalla luokalla Kallen kanssa. Heillä oli usein kaikenlaisia kepposia koulutuntien aikana.
  Mutta aika kului ja meni muutama vuosi. Tuli talvisota Suomen ja Neuvostoliiton välille. Pojat joutuivat jo talvisotaan, mutta selvisivät siitä hyvin ja alkoi jatkosota, johon minäkin jo jouduin. Olin Miettisen Vilhon kanssa samoilla seuduilla Kannaksella ja siellä Vilho kaatui. Kalle pääsi veljensä hautajaisiin, mutta matkareitti oli vaikea. Lähin asema, jonne hän pääsi oli Mäntyharju. Hän pääsi sinne myöhään illalla ja joutui sieltä yöllä kävelemään kotiin Hartolaan yli kuusikymmentä kilometriä. Tilanteen vuoksi hänellä oli kaikki rintamasotilaan varusteet mukanaan kannettavana, kun hän ei voinut niitä mihinkään luovuttaa.
  Kallen isä oli kova kummitusjuttujen kertoja ja Kalle oli joutunut paljon niitä kuuntelemaan. Vaikka hän ei niihin uskonutkaan, alkoivat ne hänen pimeällä matkallaan yöllä yksin kulkiessaan häntä ahdistaa. Niinpä hän sanoi, ettei koskaan rintamalla ollessaankaan pelännyt niin paljon kuin tuolla yöllisellä matkallaan Mäntyharjulta Pohjolankylään.
  Veijo puolestaan haavoittui ja kertoi haavoittumisestaan seuraavaa:
  "Vallatessamme vihollisen bunkkereita meni konepistoolini epäkuntoon ja sain osuman käteeni. Minun oli pakko etsiä suojaa kun tulitus oli kova. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin hypätä lähimpään monttuun. Se sattui kuitenkin olemaan vihollisen riukula, jonka syvennyksessä oli "sitä ihteään" puolisääreen. Ei auttanut muu kuin kyykkiä siinä kunnes tulitus loppui. Se kesti parisen tuntia, oli siinä olemista". Kätensä haavoittumisen takia hän sai toipumislomaa.
  Minun jaloilleni sortui poteron reuna ja loukkaannuin. Pääsin sairaalan kautta lomalla syksyllä 1941. Kalle oli veljensä hautajaisissa samaan aikaan ja me kaikki kolme olimme lomalla yhtä aikaa. Silloin ei ollut autoja, ajettiin polkupyörillä. Kallella ja Veijolla ei ollut polkupyöriä. He ottivat Saaren, Veijon kodin hevosen ja kiesit ja ajelivat niillä hoitamassa asioitaan. 
  Kerran heille tuli myös mieleen sopia vanhat ilkeydet opettajan kanssa ja he kävivät pyytämässä anteeksi tekosiaan Pohjolan koulun opettaja Aina Ruohtulalta, joka ilostui kovasti. Kukapa ei tuosta olisi ilahtunut. Olihan se pojilta kauniisti tehty ja opettaja kertoi kuinka iloinen hän oli, ei se vähällä kenenkään mielestä unohdu.

Takaisin ”sinne jonnekin”

   Loman jälkeen jouduimme kukin tahoillemme. Veijo Pohjois-Karjalaan kaukopartiomieheksi, Kalle Kannakselle ja minä uudelleen sotasairaalan kautta Lahden Suojeluskuntapiirin Komendanttivirastoon, mistä edelleen opastustoimiston kirjuriksi. Opastustoimiston kirjureiden oli tarkastettava kaikkien paikkakunnalle jäävien sotilaiden lomapaperit olivatko ne oikeita tai oliko niissä muita virheitä. 
  Ollessani syksyllä 1943 vuorossa ja merkkailin lomatodistuksia kirjoihin ällistyin. Kolmannen luokan kurikomppanian sotilas, sotamies Miettinen Kaarlo, kotiloma, Hartola. 
  Vilkaisin heti tulijaa, joka pidätteli nauruaan naama iloisessa virneessä. Purskahdimme kohta kumpikin nauramaan. VOIKO TÄMÄ OLLA TOTTA? Totta se oli ja Kalle kertoi kohta kun tuli vähän hiljaisempaa.
  Hän oli vuosien varrella päässyt opiskelemaan konepäälliköksi, mutta opiskelut jäivät sodan vuoksi kesken. Ne seurasivat kuitenkin mukana papereissa ja Kalle joutui sen vuoksi erälle polkupyöräkorjaamolle vanhimmaksi.
  Korjaamon muonituslotilla ei ollut käytössään polkupyörää ja he pyysivät sitä korjaamolta. Eihän heilläkään ollut, eikä olisi ollut lupaa antaakaan, mutta Kalle oli kekseliäs. Hän kokosi vanhoista romuista ajokuntoisen polkupyörän, jonka antoi lotille.
  Tästä tuli kuitenkin Kallelle kovat rapsut, kun ei huomannut kysyä esimiehiltä lupaa. Hänet tuomittiin putkan kautta kurikomppaniaan, josta nyt oli lomavuorossa. Näin hän asian selvitti ja olimme huvittuneita menettelystä. Silloin oli armeijan säännöt ja kuri joita piti noudattaa.   
  Aikanaan sota päättyi ja Suomi joutui tilille tekosistaan. Katkaisivathan he monasti muun muassa pohjoisesta tulevan Neuvostoliittolaisille tärkeän Muurmannin radan. Veijo oli ahkera kaukopartiomies ja häntä alettiin kutsua nimellä "Sota-Roope". 
  Tästä syystä Veijokin joutui kuulusteluihin, kun oli joutunut saksalaisten porukkaan. Veijosta ei löytynyt muuta syytä, kuin että hän teki sen mitä käskettiin.
  Tapasin Veijon usein sotien jälkeenkin ja muistan monta tapaamistamme. Kun olin perustanut suksiverstaan Pohjolankylän Syönille, kävi hän sielläkin katsomassa suksen tekoa ja ihmetteli, miksi suksen tekijä tarvitsee mauser-mittaa, sehän on metallimiesten väline?
  Kalle, Veijon hyvä kaveri, oli käynyt konemestarikoulun loppuun ja seilannut meriä. Joskus viisikymmentäluvulla hän oli kesälomalla ja kävi meilläkin. Hän oli pukeutunut amerikkalaisittain jonkinlaiseksi "cowboyksi". Hän oli myös rusketuttanut itsensä niin että hänet oli vaikea tuntea. Ääni oli kuitenkin Kallen ja siitä hänet tunsin. Hän tuli Sukselan alakertaan ja hänen päivää sanoessaan tunsin heti, että Kallehan sieltä tulee. Sitä hän harmittelikin, ettei muuttanut ääntään.
  Hän oli kuullut, että Veijo oli asettunut pohjoiseen, olikohan se Pelkosenvaara vai mikä, mutta kuitenkin Sallasta pari sataa kilometriä pohjoiseen. Hän oli ottanut selvää Veijon edesottamuksista ennenkuin meni häntä tapaamaan. Kallella oli aina metkut mielessä, niin nytkin. Näin hän kertoi minulle.
  ”Aikani etsittyäni löysin Veijon, hän oli työmaallaan traktoria korjaamassa, ei tuntenut minua ja kysyi: "No mitä nyt taas, johan ne asiat on kuulusteltu moneen kertaan, eihän ne muuksi muutu?" Silloin minulle välähti, pistin käteni housun taskuun kuin asetta tavoitellen ja sanoin: 
  - "Nyt lähdetään, ala kävellä, tulen perässä". Veijo lähti ja minä perässä enkä voinut olla nauramatta. Mutta silloin Veijo katsoi taakseen ja tunsi minut. Sain ripityksen, enkä ole pitkään aikaan saanut sellaista ryöppyä kun silloin Veijolta sain. Hän kirosi ja nauroi vuorotellen, sadatellen minua. Sanoi säikähtäneensä pahasti, että joko taas menee viikko pari työaikaa, sillä eivät asiat siitä muutu. Kyllä meillä sitten riitti lystiä asian johdosta.
  Saksalaisten porukassa jossa Veijo oli, oli myös hyvänä hiihtäjänä tunnettu suomalainen Olavi Alakulppi.
  Saksalaiset olivat silloin heikkoja hiihtäjiä, mutta opettelivat ja yrittivät kovasti. Pantiin toimeen viestihiihtokilpailu. Matka oli neljäkymmentä kilometriä, kymmenen kilometrin osuuksin. Saksalaisia lähti neljä hiihtäjää, mutta Alakulppi hiihti yksinään koko matkan ja voitti. Kyllä saksalaiset olivat silloin ällistyneitä. Nykyisin heilläkin on hyviä hiihtäjiä.
 Sodan jälkeen Kalle seilaili maailman meriä. Usein hän kävi kotonaan ja poikkesi myös meillä. Meillä oli jo Kesäranta ja kerran kävimme siellä uimassa.
  Silloin niin kova luoteistuuli, ettemme saaneet saunaa lämpimäksi. Kalle nautti kuitenkin tuulesta ja istuskeli ulkona, jossa minä en viihtynyt. Hän kertoi että usein esimerkiksi Intian valtamerellä tuulee yhtä kovaa ja hän nauttii siitä.
  Näin elämä kului. Kalle osti Tervalalta palstan Lummilan rannasta ja rakennutti sinne pienen rantamökin. Lapsia hänellä ei ollut, mutta mainittakoon, että hänet vihittiin kaksi kertaa vaimonsa "Ebban" kanssa. Ensin heille tuli ero, mutta pian he huomasivat, etteivät he voi ilman toisiaan elää. Kävin monasti heidän vieraanaan Lummilan mökissä. Kalle kuoli noin 80 vuotiaana Helsingissä, missä hän asui.
  Veijo Nylund muutti pohjoiseen ja oli sieltä kansanedustajaehdokkaanakin SKDL:stä, mutta ei onnistunut pääsemään eduskuntaan. Hän kuoli aikaisemmin kuin Kaarlo Miettinen.
  Mutta Sota-Roope elää kuitenkin vielä monen muistissa. Viimeksi siitä mainitsi Hannu Taanila sävelradiossaan syyskuussa 2005.

Mustalaisia

Romaneja eli mustalaisia niin kuin me paikakuntalaiset heitä nimitimme olivat Tilda, Emma, Hemmi, Sandra, Fanni, Veikko, ja Taisto Borg. Sitten Roope, Olga, Roosa, Jukka, Otto, Sanni ja Veikko Asp. Lisäksi Soittaja-Aleksi ja pojat, joiden sukunimeä en muista. He olivat usein naapurissamme Kujansuussa yötä ja tutustuimme heihin sitä kautta.

  Oli mustalais-Kustu, Saska, Ida jne, joihin tutustuin vanhempieni kautta. Tässä osa mustalaisia, jotka muistan. Ja lopuksi on mainittava vielä pussin kanssa kiertelevä "Emma", joka eli vielä sodan jälkeen. Tyttäreni Maija-Liisa matki häntä toisten lasten kanssa ja kulki leipäpussineen kuten Emmakin.
  Meillä ei kotona tykätty mustalaisista, oli vain harvat ja valitut jotka saivat meiltä yösijan. Naapurimme Kujansuun-Taavi piti taas heitä usein yötä ja olimme myös heidän kanssaan paljon tekemisissä. Samoin saimme tietää monista asioista, joita kiertävat mustalaiset tiesivät kertoa.
  Jo ennen sotaa tuli äidin kautta tutuksi Mustalais-Kustu. Hän oli äidin kotipuolen mustalaisia, sukunimeä en muista, mutta hän oli meillä kotona joskus yötäkin. Eikä hän kaikkein kurjimpia mustalaisia ollut, päinvastoin. Hänestä jäi mieleen sanonta: "Käsillinen mies ei ole rahallakaan ostettu".
  Mustalais-Tilda oli yli kahdeksankymmenen ikäinen "vanhus harmajapää". Hänellä oli aivan valkea tukka, mikä on mustalaisille harvinaista. Kerran hän oli Valittulassa Kirveskosken myllyllä. Kävin siellä usein jauhattamassa ja niin silloinkin. Tilda pyysi: "Vie hyvä poika minut kuormasi päällä Kujansuuhun". En ollut mitenkään halukas häntä kyyditsemään ja sanoin meneväni Hartolan Kirkonkylän kautta. Kuultuaan sen, hän luopui ajatuksestaan. Olihan minulla iso kuormakin, enkä ollut mitenkään halukas ottamaan vielä "vanhaa mustalaisakkaa" lisärasitteeksi. Kun sitten hiljaa ajellen pääsin kotiin, niin kohta tuli Tildakin. Hän oli pyytänyt sieltä naapurin isännän, Lehtosalon Vernerin kyytimieheksi ja hän toi Tildan Kujansuuhun. 
  Seuravana päivänä olin ajamassa mutasuolta mutapalstamme mutaa Kujansuun viereiselle pellolle. Kujansuu oli pienellä mäellä ja Tilda kiiruhti mäkeä alas, vinkkasi minulle ja pysähdyin. Ajattelin, että nyt saan toruja ja sainkin. Tilda tuli luokseni hyväntuulisen näköisenä ja sanoi toruen: "Sinä poika petit minua" ja nauraa käkätti iloisesti. Tällaisten torumisten jälkeen me erosimme hymyssä suin. Todettiin vain minkä jekun olin keksinyt ja meillä oli hauskaa kummallakin.
  Emma, Tildan tytär ja hänen miehensä Hemmi Borg, olivat usein Kujansuussa lastensa Sandran, Fannin ja Veikon kanssa. Siinä he tulivat tutuiksi. Sandra ja Fanni kävivät joskus meillä kokkotulilla. He olivat oikein sorjia tyttöjä, minusta toistakymmentä vuotta vanhempia. Siihen aikaan oli Pohjolankylässä tapana polttaa kokkotulia, vappuna, helatorstaina, juhannuksena jne. Meillä niitä poltettiin Kokkokalliolla. Jostakin syystä Fanni lopetti itse päivänsä nuorena, mutta Sandra eli yli yhdeksänkymmentävuotiaaksi. Sandra eleli Sysmässä, tapasi joskus myöhemmin minuakin. Usein laitoimme terveisiä toisillemme ja muistelimme menneitä aikoja.
  Kerran isä oli luvannut Emman hevoselle heiniä. Hän laittoi Veikon hakemaan niitä säkillä. Kun tiesin pojan tulevan, laitoin pilallani miehen pään kokoisen kiven heinäsäkkiin hennon pojan kannettavaksi. Muistan kuinka poika raahasi ja hoippui säkin kanssa ja ajattelin, että mitähän vanhemmat sanovat.
  Kun sitten tapasin Emman, ei hän ollut vihainen, vaan sanoi: "Se oli ihan oikein, kun poika ei viitsi tehdä mitään, vaan on kuin aapiskukko, se oli hänelle parahiksi!” 
  Poikana kävin usein yksin tai sisaruksieni kanssa Kujansuussa heidän vieraanaan. Kerran Hemmin-Veikko ja ikäisensä veljeni Mikko, tekivät hevoskauppaa. Mikko myi Veikolle puuhevosensa, mutta vanhempani purattivat kaupan.
  Sitten oli Mustalais-Roope, josta jo aikaisemminkin kerroin Tokeensalmentien yhteydessä. Roope Asp hänen ja joukkonsa, joka sekin tuli tutuksi Kujansuun kautta. Kun edelliset mustalaiset olivat tavallisia kiertäviä mustalaisia, oli Roope joukkoineen myös kiertävä, mutta varakkaampi, eivätkä he kerjänneet niin kuin toiset mustalaiset. Jos he jotain tarvitsivat, ostivat he ja maksoivat myös. 
  Roope oli oikein mustalaisherran näköinen mies. Hänellä oli pitkävartiset lapikkaat aina kesälläkin ja tämä jäi kaikesta hänen olemuksestaan mieleeni.
  Kerran Roope jutteli äidin kanssa ja oli puhe varastamisesta. Hän sanoi: "Itseänikään en takaa, mutta meidän Roosa ei varasta". Eikä Roosa varastanut.
  Lapsista Jukka oli varakas, hänellä kerrotiin olevan oman omakotitalokin kaupungissa ja aina hän oli varakkaan ja hyvän näköisesti pukeutunut.
  Hän kävi usein ostamassa heiniä hevoselleen. Hänellä oli tavallisesti iso raha, jolla hän maksoi. Isä varasi rahaa ja sanoi: "Täytyy olla paksu pussi, että saa rahasta takaisin, ei hän velkojaan muista". Muistan kerrankin kun Jukka maksoi muutaman kympin ostokset viisituhatmarkkasella! Isällä sattui olemaan siitä takaisin. Heistä Sanni, nuorin tytär, meni naimisiin Uurajärven Vernerin, valkolaisen kanssa ja oli Uurajärven emäntänä. 
  Soittaja-Aleksi oli todellinen musiikkimies ja pojat myös hyviä haitarin soittajia. Usein he olivat Kujansuussa yötä. Kun asuimme ja työskentelimme siinä vieressä, kuulimme ja iloitsimme heidän soitostaan. Kaikki tässä kerrotut tapahtuivat ennen sotia. Heti sodan jälkeen ilmestyi myös nuori, Hemmi-niminen mustalaisnuorukainen, oikein hyvä haitarin soittaja. Häntä kelpasi kuunnella.
  Sota-aikana tapasin ensi kerran Mustalais-Idan. Hän oli ammatiltaan kiertokoulun opettaja, mutta ei saanut silloin rotunsa takia koulutuksensa vastaavaa työtä. Hän oli isokokoinen, roteva, hienon näköinen, hyvin pukeutunut ja käytökseltään miellyttävä. Hän kävi usein sukulaisissani ja kerran hän oli Ala-Koitissa tätini Lyyli Pessalan luona. Oli sota-aika, radiosta kuului joitakin sota-ajan lauluja ja Ida sanoi: Onpa niitä lauluja, mutta eivätpä ole vielä minusta tehneet!”
  Olin lomalla serkkuni Viljo Koskipalon kanssa käymässä Ala-Koitissa ja kuultuamme Idan lauluarvostelun ehdotimme hänelle: "Saammeko laulaa, kyllä Idastakin laulu on?” Ida ihastui ja lupasi ja me aloimme laulaa:
  

1."Minun armaani ei ole Orvokki, ei Liisa eikä Tellervo. Ei kooltansa ole kovin pikkuinen, ei hento eikä hontelo. Hän iso Iita on, hän iso Iita on, mutta ison Iitan rinnalla olo pojan ompi huoleton.

  2. Minun armaani painavi paljaaltaan, 

satakolmetoista kiloa. Ja hän tarjoopi aivan tarpeeksi mulle onnea ja iloa. Hän iso Iita on, hän iso Iita on ja ison Iitan rinnalla olo pojan ompi huoleton.

  3.Kun kauan on yhdesssä jatkunut, 

tätä elämätä totista. Niin pirttimme alkavi täyttyä sotapojista ja lotista. Hän iso Iita on, hän iso Iita on, mutta ison Iitan rinnalla olo pojan ompi huoleton".

  Emme päässeet laulussa pidemmälle kun hän jo keskeytti sen. Laulu ei ollut Idan mielen mukainen ja tämä veti hänet hiljaiseksi. Vastaus tuli kuitenkin hetken päästä. "Kaikenlaisia renkutuksia sitä tehdäänkin". Ida oli selvästi harmistunut ja muutimme puheenaihetta.

Tällaista oli Pohjolankylässä

 Olen kertonut kylästäni yhtä ja toista omana ja toisten kertomana. Sodasta palattuani avioiduin, löysin ystävän, Anni Mäkisen Hartolan Vehkalahdesta, ja hänestä tuli myös pohjolankyläläinen.
  Aloittaminen kotikylässä ei suinkaan ollut helppoa, oli monenlaisia vaikeuksia. Kellä ei ollut työtä, kellä ei asuntoa tai kotia, mutta yrittää piti. Olihan niin paljon poikia jäänyt palaamatta, mutta työtä ei silti riittänyt läheskään kaikille, vaan suurimman osan täytyi muuttaa pois muualle leivän hakuun.
  Olenhan kertonut kuinka vaikeaa kaikki oli, mutta kotiseuturakkaana ja uskoen siihen, että täälläkin voi elää, tänne jäin. Aloin tehdä suksia ja elättää perhettäni. Ja sillä tavalla tämä elämäni on kulunut jo yli kahdeksankymmentä vuotta.
  Myös muita yrittäjiä kasvoi Pohjolankylässä. Tässä mainitaan heistä vielä muutamia, jotka perustivat yrityksensä Pohjolankylään tai Hartolan kirkonkylään, mutta olivat lähtöisin Pohjolankylästä. Kukaties heitä on muitakin, jotka ovat menneet muualle yrittämään, mutta en muista tai tiedä heistä.
  Koska ensin kerroin itsestäni, voin seuraavaksi muista mainita Arvi Aaltosen, joka aloitti kauppiaana Pohjolankylässä, mutta muutti myöhemmin Hartolan kirkonkylään ja menestyi hyvin. Kyllä se kovaa yrittämistä oli. Yökaudet hän teki halkokuormia ja päivät kauppasi tavaraa, kun toiset veivät halkoja ja toivat tavaraa viisi- ja kuusikymmentäluvuilla. Sitten hän onnistui ostamaan Hietalan kaupan Hartolan kirkolta. Kyllä hänellä vaikeuksiakin oli, mutta sitkeänä ja lahjakkaana hän voitti ne. 
  Kolmas heistä oli Matti Suoranta, joka aloitti Hartolan kirkonkylässä ja menestyi hyvin. Hän perusti huvilaveistämön ja Suorannan hirsimökkejä on myyty ulkomaille aina Japania myöten ja menestys on ollut hyvä.
  Oli myös Pauli Stång, jolla oli lattia-alan yritys Pohjolankylässä. Ja ehkä vielä muitakin tässä mainitsemattomia.
  Varmasti on myös niitä yrittäjiä, jotka ovat lähteneet Pohjolankyästä muualle yrittämään. Esimerkiksi Onni Nurminen, joka oli saneeraajana monta vuotta Helsingissä. Ehkäpä lienee muitakin, etenkin vanhemmisssa, joista ei minulla ole tietoa. Vuosikymmenet ovat kuluneet ja ketkä vielä elävät viettävät nyt vanhuuden päiviä usein muistellen kylämme nuoruuden ja vahvuuden aikoja.
  Muun muassa tälläisiä muistoja olen saanut karttua kylästäni. Ehkä niitä olisi paljon muitakin, mutta en ole jaksanut saada enemmän kasaan. Kenties joku toinen voi jatkaa, löytää jotain, mitä ei vielä tässä ole muistettu tai löydetty. Tai sitten kirjoittaa ainakin tästä eteenpäin, jatkaa tai kirjoittaa uuden kirjan.

Pari pientä välähdystä lapsuudesta

   Koulua käydessäni oli meillä lapsilla suora hiihtolatu hakametsän kautta Toivolaan ja takaisin. Tullessani talvisin hiihtäen pellon poikki katseli äiti usein hiihtoani. Hän ihaili ja kehui kaunista tyyliäni. Se oli minusta mieluisaa. 
  Yhteen aikaan nukuin Ruusulan ruokasalissa. Olin silloin jo yläkoulussa. Äidin ja isän 'pien´kammar´' missä he nukkuivat, oli siinä vieressä ja monasti ovi oli aamuisin vähän raollaan. Heräsin usein siihen kun he suunnittelivat päivän tehtäviä. Heillä riitti puhetta vaikka kuinka paljon, eikä sieltä soraääniä kuulunut. Minulle jäi niistä aamuisista keskusteluista erittäin lämmin muisto.

LOPPU * FIN

KIRJOITTAJASTA

Suksitehtailija Toivo Peltonen

Toivo Peltonen syntyi 27.1.1921 Hartolan Ruusulan talon katraaseen, johon lopuksi kuului neljä poikaa ja neljä tyttöä. Koti oli Karhulan torpasta lunastettu tila, mutta noussut varteenotettavaksi taloksi Pohjolan kylällä. Isä Emil Peltonen oli aikansa tunnetuimpia kunnallismiehiä Hartolassa. Jo nuorena Topi osoitti erikoista yritteliäisyyttä. Hän oli innokas hiihtäjä, Hartolan Voiman parhaita nuoria, ja hiihtovälineet kiinnostivat häntä. Topi ryhtyi kehittelemään suksivoidetta ja 16-vuotiaana hän teki neljän eri kelin Repo-voidetta hankkimiinsa purkkeihin, ja kävi myymässä niitä Hartolan ja Sysmän kauppoihin. Ensimmäiset suksensa Topi teki 16-vuotiaana vuonna 1937 ja kun ne olivat hyvät, hän sai pyyntöjä tehdä suksia muillekin. Peltonen astui asevelvollisena armeijaan keväällä 1941 ja lähetettiin rintamalle kolmen kuukauden opin saaneena. Hänen jalkateränsä rikkoontuivat poteron sortumassa ja sitä seurasi pitkä kierros sairaaloissa. Lopuksi hän palveli Lahden komendantinvirastossa ja sodan viime kuukaudet rintamalla. Rauhan tultua Peltosella oli selkeä ajatus ryhtyä yrittäjäksi. Hän hankkiutui töihin Järvisen suksitehtaalle Lahdessa ja piti silmänsä auki oppiakseen suksivalmistuksen salat. Hän suunnitteli ja teki tarvittavat työkalut, ja ensimmäinen 25 parin suksisarja valmistui Syönin tuvassa tammikuussa 1946. Parin vuoden kokemusten rohkaisemana hän osti talon Hartolan kirkonkylältä ja jatkoi valmistusta siellä. Naimisiin Topi meni vuonna 1947 Anninsa kanssa ja perhe kasvoi kahdella lapsella 1949 ja 1953. Kirkolta ostamansa talon Peltonen risti Sukselaksi ja laittoi nimen talon seinään. Nuori yrittäjä kehitti toimintaansa kokeilun, yrityksen ja erehdysten tietä. Liiketoiminta kasvoi vähitellen, Peltonen laajensi tilojaan ja alkoi tarvita työvoimaa, oma ja Annin työpäivä eivät enää riittäneet venytettynäkään. Peltonen oli sitkeä kehittäjä ja kokeilija, ja nämä ominaisuudet veivät hänet suksivalmistuksen suurten murrosten läpi. Yksipuisen suksen valmistukseen tarvittavat työkalut ja koneet hän kehitteli itse näkemistään laitteista. Liimattuun sälesukseen siirtyminen oli lopettaa yrityksen. Peltonen arveli saavansa tietoa VTT:ltä, hän matkusti Helsinkiin ja tuli takaisin käyttökelpoiset liimausohjeet mukanaan. Nopea sälesuksista lasikuitusuksiin siirtyminen vuoden 1974 jälkeen kaatoi valtaosan suomalaisista pienistä suksivalmistajista. Peltonen perehtyi lasikuitutekniikkaan ja pysyi kehityksessä mukana. Yrityksessä oli parhaimmillaan liki 50 työntekijää. Yritysvastuusta Peltonen vapautui vuoden 1984 sukupolvenvaihdoksessa DI Matti Peltosen jatkaessa yrittäjänä. Muutaman yritysjärjestelyn jälkeen Peltonen Ski Oy toimii nyt Rapala VMC Oyj:n tytäryhtiönä. Ensimmäisen kauppatuotteen, suksivoiteen perintö jatkuu suvussa, sillä Matti Peltonen jatkoi suksitehtaan jälkeen vielä voidetehtailijana Oy Redox Ab:ssä, joka hankittiin ensin suksitehtaan tytäryhtiöksi ja sitten Peltosen perheen omistukseen. Tällä hetkellä yritystä jatkaa tytär KTM Leena Peltonen. Työnantajana Peltonen oli vanhan ajan patruuna sanan hyvässä merkityksessä. Monet työntekijät tulivat taloon suoraan kansakoulun penkiltä ja kasvoivat tehtäviinsä työn parissa. Pisin työura Peltosen perheen piirissä kesti yli 50 vuotta ja päättyi v. 2016. Peltonen laajensi tehdastaan useaan otteeseen ja toimi siinäkin kauppiaallisen varovaisuuden mukaan, hän etsi edullisia ratkaisuja ja vältti turhaa komeutta. Eläkepäivillään Peltonen suuntasi tarmonsa hankkimansa Seurojentalon kunnostukseen ja elämänkertansa kirjoittamiseen. Sekin työ tuotti tulosta, vuosien varrella valmistui parituhatta sivua arvokasta oman aikansa kuvausta. Toisena loppuun saakka rakkaana harrastuksena oli osallistuminen veteraanikuoron toimintaan.

kirj. Heikki Kuva 2007, täyd. MP 2016

Toivo Peltosen kirjallinen tuotanto isbn-numeroineen on seuraava:

1. T. PELTOSEN SUKSITEHDAS 951-98647-4-1 ilm. n.1990 ja uudistettuna 2002

2. SUKSELAN TOPIN MUISTELMAT: Osa 1 951-97276-0-4 -"- 2 951-97276-1-2 -"- 3 951-97276-2-0 -"- 4 951-97276-3-9 -"- 5 951-97276-4-7

Ilmestyneet 1996

3. RUNOT: 951-97276-5-5, ilm. 1997

4. EMMAN TARINA: 951-97276-7-1, ilm. 1997

5. PELTOSEN SISARUSTEN KRONIKAT 951-97276-8-X, ilm. 2000

6. SEURIKSEN TARINA 951-98647-0-9, ilm. 2001

7. SOTASAIRAALA KAHDEKSAN, OSASTO NELJÄ 951-98647-2-5, ilm. 2002

8. MÄNTYSEN PUUSEPÄNVERSTAS 951-98647-3-3, ilm. 2003

9. MATKOJA 051-98647-1-7, ilm. 2003

10. KOTIKYLÄNI ELI KUNINGASKUNTA TASAVALLASSA 951-98647-4-4 tarkoitettu ilmestyväksi v. 2006, mutta ilmestyi postuumisti 2017 Päijät-wiki-kirjastossa. Kirjan innoittamana Itä-Hämeen opiston opintoryhmä Pohjolankylän historiapiiri on jatkanut aineiston kokoamista ja tarkoituksena on saada painettu kirja Pohjolankylän taloista, ihmisistä ja elämästä.

11. TOIVO PELTOSEN SOTA Kirja on ns. pöytälaatikkokirja, jota ei ole julkaistu. Kirja, noin 100 sivua, kertoo Toivon ja osin muidenkin Pohjolankylän miesten sotareissusta jatkosodassa ja Toivon toipilasajasta Lahden komendanttiviraston tehtävissä. Matti Peltoselta saa tarvittaessa lisätietoja, 050-5593364 tai matti@rex.fi

Kirjoja on Hartolan kirjastossa ja myös minulta ostettavissa paitsi muistelmien neljättä osaa.