KOTIKYLÄNI Kertomuksia Hartolan Pohjolankylän ihmisistä ja taloista 2. osa
Häme-Wikistä
KOLMAS LUKU
Väinö-sedän kertomus Pohjolan kylältä ja kyläläisistä jatkuu
Kylän aukeat
Lapsena ja nuorena ollessani kaksikymmentä ja kolmekymmentä luvuilla Pohjolankylässä oli paljon aukeita laitumiksi sopivia maita. Siellä oli hyvä hiihdellä ja mäkeä lasketella kun eivät risut olleet haittana. Ja kyllä lasketeltiinkin. Sankarin kalliolla kasvoi yksinäinen pihlaja ja joskus sinne oli iskenyt myös ukkonen, ja sitä kävimme usein katsomassa. Sieltä oli talvisin hyvä lasketella suksilla ja hyvällä kelillä se mäki toi parisataakin metriä aika vauhtia. Samoin lasketeltiin Lummilan ja Kukkukallioilta. Siksipä sukset olivatkin aina mielessä. Minulle oli jäänyt muistiin, että torpparit olivat kaskenneet alueet viljelykseen. Tulin siitä maininneeksi Väinö-sedällekin, hän oikaisi heti että ei. Vaan kun alusista ja polttopuista oli kova puute, hakattiin kaikki pienimmätkin vesat navetoihin ja hevostalleihin alusiksi. Näin ei päässyt maat metsittymään, mutta kunnon polttopuutakaan ei saatu kuin kaukaa korvesta. Ehkä oli joskus kaskettukin, mutta pääasiassa maat olivat aukeita alusiksi hakkuiden takia.
Nykyisin kaikki aukeat kasvavat metsää, etupäässä kuusikkoja, jotka on istutettu sinne sen jälkeen kun karja tuotiin metsistä kotilaitumille ja alkoi järkiperäinen kotilaidunviljelys.
Väinön sedät
Aloin miettiä olisiko Väinö-sedälläni kerrottavaa siitä ajasta, jolloin minua ei ollut vielä olemassa. Onhan hän minua paljon vanhempi ja sukumme oli tullut kyläämme muualta. Kuuntelin Väinön haastattelun äänikasetin, kyselin lisää ja näin tarina jatkuu.
Väinö-setäni setä, Matti Ulmala, tuli vuosisatojen 1800 ja 1900 vaihteessa Hartolan Pohjolankylän Kukkulaan ja toinen setä, Taavi perheineen, Pohjolan torppaan Peltolaan torppariksi. Kirkkolan kartanon ollessa siihen aikaan vuokrattavana, Väinön kertoman mukaan Matti Ulmala vuokrasi sen. Hän ehti olla siellä jonkin aikaa "arenttimiehenä" eli vuokraajana ennen muuttoaan Pohjolankylään. Matti Järvinen kertoi myöhemmin Ulmalan olleen tilanhoitajana Kirkkolassa. Matin ei tarvinnut tehdä Kirkkolassa torpparin vuokrapäiviä, vaan hän maksoi vuokran rahassa. Hän oli hyvin säännöllinen maksuissaan. Kerran aikaisemmin vuokranantaja lähti ennenaikaisesti perimään Matin vuokraa. Kun Matti ei ollut kotona vei vuokranantaja häneltä maksuksi kaksi hevosta. Tätä ei Matti hyväksynyt. Vuokranantaja ehti myydä hevoset ja Matti vei vuokranantajan käräjille. Hän voitti jutun ja vuokranantaja joutui maksamaan väärin perityn vuokran korkoineen takaisin Matille. Matti Ulmala muutti tämän jälkeen Hartolan Pohjolankylän Kukkulaan, joka sijaitsee noin kilometrin päässä Harjun kaupalta Selänkylään päin. Liikemiehenä hän teki Kukkulassa ollessaan paljon hevoskauppoja ja olipa hänellä pieni kauppaliikekin talon seinustalla, kunnes Hartolan osuuskaupan myymälän avaaminen eli Harjun kauppa sen lopetti. Hän kuoli, kuten aikaisemmin on kerrottu, vuonna 1925 lähes 80 vuoden ikäisenä. Topiaksenpoika-veljeksistä Jussi Salokoski asettui asumaan Joutsan Mieskonmäkeen, Hipeli-nimiseen taloon ja hän sai kymmenen lasta. Pojista Toivo lähti Amerikkaan. Rahattomana hän lainasi Taavi-sedältään 500 mk matkarahaa, mikä ei ollutkaan siihen aikaan pieni summa. Taavi oli jo harmitellut, että taisivat mennä rahat iäksi. Mutta yllätykseksi lainarahat saapuivatkin pian ja Taavi sai rahansa takaisin. Toivo oli lähettänyt ne Amerikasta Joutsan säästöpankin kautta. Toivo tuli pian takaisin ja kehotti Nestoria ja Emiliä: "Menkää Amerikkaan, siellä teille on mahdollisuuksia, vaikka minä tulin pois". Emil ja Nestor lähtivät. Kun he olivat olleet siellä kolme vuotta, tuli heistä USA:n kansalaisia ja he joutuivat ensimmäiseen maailmansotaan amerikkalaisina. Heistä Nestor kaatui 1918 Pariisin lähellä Ranskan rintamalla. Emil pääsi sodasta takaisin USA:han ja kävi Suomessa vielä toisen maailmasodan jälkeen. Todennäköisesti hän kuoli USA:ssa v. 1979. Toivo Salokoski oli Väinön kertoman mukaan sellainen "humeeni", joka ei tullut kauan aikaa toimeen missään. Hän oli kuitenkin päässyt katutöihin Helsinkiin Amerikasta paluunsa jälkeen. Siellä rakennettiin juuri jotain siltaa pehmeälle lettoiselle paikalla. Hän oli katsellut työtä Amerikassa ja nähnyt tehtävän toisin. Hän kysyi mestarilta: "Saako sivullinen sanoa kuinka Amerikassa tehtiin vastaavaa työtä?” "Sano vaan", lupasi mestari. Ja Toivo neuvoi mestarille paremman konstin kuin mikä heillä oli. Näin hän pääsi katu- ja siltatyömaalle "nilkki-", eli apulaismestariksi. Hän siis pääsi jonkinlaiseksi pomoksi Helsingin katutöissä, mutta kyllästyi niihin pula-aikana. Suunnilleen 30-luvun alkuaikoina hän lähti eräässä porukassa Neuvostoliittoon. He ajoivat kuitenkin vahingossa Viron rannikolle, missä heidät pidätettiin ja palautettiin Suomeen. Tämän tapauksen jälkeen Toivo joutui pois kaupungin töistä, eikä hänestä sen jälkeen kuultu pitkään aikaan mitään. Myöhemmin hän oli jostain syystä pudonnut mereen ja tuli sen johdosta sairastuttuaan kotiin Joutsaan. Hän toipui siitä, kuoli vasta myöhemmin ja hänet on haudattu Joutsaan. Toiset Salokosken veljeksistä jäivät Suomeen. Adiel joutui sotaan ja menetti toisen kätensä jatkosodassa. Väinö kertoi vielä, että Hartolan pohjolankyläläinen Onni Stång, oli myös Amerikassa. Kun hän olisi joutunut sotaan, johon ei halunnut, hän karkasi erään toisen suomalalaisen kanssa ja matkusti laivalla Englantiin. Sieltä hän pääsi Norjaan ja käveli maitse Suomeen ja kotiin. Kuten jo edellä kerroin, pojista nuorin, isoisäni Taavi, muutti vuosisadan vaihteessa Hartolan Pohjolankylään Peltolan torppaan. Hän tuli Pohjolan torppariksi ja teki taksvärkkipäiviä kartanoon. Hänellä oli useampia lapsia, joista vanhin oli Emil, silloin noin kymmenvuotias. Aika riensi ja Emil varttui. Kun hän oli noin 16-vuotias, hän sai työluvan ja joutui tekemään kartanoon torpparin veropäiviä Peltolasta, isänsä torpasta. Akseli Tervala oli jo silloin Pohjolan kartanon isäntä.
Isä-Eemelin töihin meno
Eemeli, niin kuin häntä Hartolan murteella kutsuttiin, on kertonut töihin menostaan näin:
Oli talviaikaa ja tehtiin metsässä uunipuiksi sopivia kyynärän mittaisia halkoja. Urakkana oli muutama kuutiokyynärä päivässä. Menin miesten mukana metsään ja he neuvoivat kuinka tehdään. Katselin kun miehet tekivät korvastimet ja puita laitettiin niihin. Monet koettivat saada puihin paljon lunta, että pino olisi pikemmin valmis. Huomasin, että se oli hidasta. Katkoin kirveellä puita nopeasti ja sain urakkani valmiiksi puoliin päiviin mennessä. Monet muut miehet kierittelivät vielä "lumipallojaan" korvastimiinsa. Lähdin pois, mutta toiset torpparit suuttuivat minuun ja sanoivat. "Pitää oppia pinnaamaan, päivät on tehtävä, mutta työn määrällä ei ole väliä". Toivolan Jussi, joka valvoi töitä, arvasi kuitenkin tilanteen ja kävi kevään tullen katsomassa oliko täydet kuutiot ja kenellä ei ollut, hän joutui tekemään lisää. Toinen hänen kertomistaan töistä oli sonnanajo lantalasta pellolle. Minun käskettiin tehdä juuri niin kuin hekin, mutta en saanut puhua kenelläkään kuinka tehtiin. Ajattelin, että mitähän tästä oikein tulee ja se tapahtui seuraavasti näin: Töiden alkaessa kello neljän aikoihin aamulla oli pimeää. Lantalassa käännettiin ensin sontakorit kumoon, heinätukko laitettiin päälle ja ajettiin pellolle. Pellolla käännettiin korit oikeinpäin, heinätukko päälle ja ajettiin lantalaan. Näin ajettiin koko vuoro, noin kolme neljä tuntia, kunnes tuli ruoka-aika ja päivä valkeni. Monet eivät tehneet muuta kuin ajelivat vain, eivätkä he vieneet yhtään lantakuormaa pelloille. Se oli todellista pinnausta. Tällaista ajanvietettä se sitten oli, kun isännät vielä nukkuivat. Isä sanoi, että kyllä se oli meininkiä ja tätä jatkui joka vuosi.
Jussi, Oskar ja Vilho, Pohjolan kartanon omistajat
Väinö muisteli edelleen, että Paloniemen Jussi oli sukunimeltään Andersson ja osti Malmgårdin kartanon Hartolasta ja muutti sen nimen Pohjolaksi. Hänen nimensä oli kuitenkin jo ostoaikana ollut Juho Pessala ja hän muutti kartanon ostettuaan sukunimensäkin Pohjolaksi. Oli myös toinen mies nimeltään Otto Andersson, joka tuli vävyksi Pohjolan kartanoon ja otti myös sukunimekseen Pohjola.
Vilho ja Oskar-nimiset pojat perivät Pohjolan kartanon. Väinö ei muistanut kenen poikia he olivat. Ehkä he olivat Juho Pessalan tyttären poikia. Otettuani asiasta selvää, ilmeni, että he olivat tyttären poikia ja isoisän oikea nimi oli Johan Pessala Paasosta. Kartano jaettiin perillisille, mutta perinnön lahjoittaja piti enemmän vanhemman veljen Oskarin puolta. Oskar sai kartanon lähialueen kuivine harjuineen ja männikkömetsineen sekä paljon muuta omaisuutta enemmän kuin nuorempi veli Vilho. Pellot olivat siihen aikaan arvokkaampia kuin metsät, mutta pian tämän jälkeen alkoi metsien arvo nousta ja Oskar rikastui. Hän kuitenkin myi osansa Akseli Tervalalle ja muutti Heinävedelle. Hän oli silloin rikas ja hänellä oli melkein 300.000 mk rahaa, hän oli oikein rahamies. Vilho oli silloin vielä alaikäinen, hän oli syntynyt 1889 ja hän jäi Pohjolaan kunnes tuli täysi-ikäiseksi. Hän sai Karhulan puolen ja pääsi muuttamaan sinne. Sen ympäristö oli etupäässä peltoja ja niittyjä, jotka olivat jakoa tehdessä jyvityksessä siihen aikaan arvokkaita, mutta myöhemmin arvottomia mäntymetsiin verrattuina. Karhulan metsät olivat huonoja kasesmetsiä. Vilholle annettiin 40.000 markkaa sen aikaista rahaa muuttokustannuksia varten kun joutui muuttamaan uuteen paikkaan. Hän oli vielä nuori eikä osannut pitää paremmin puoliaan eikä osannut antaa rahallekaan oikeaa arvoa. Hän rakennutti komean kartanomallisen asuinrakennuksen, mutta ei osannut laskea kuinka kalliiksi se tulee ja hän alkoi heti velkaantua. Hän meni naimisiin Aino Lehtoniemen kanssa, joka oli paikkakuntalaisen, Kaapriel Lehtoniemen tytär. Heille syntyi paljon lapsia, Paavo, Lea, Jaakko, Mauno, Maija ja Aino. Maata hän sai paljon ja alkoi rahanpuutteessa myydä entisiä torppia taloiksi niitä haluaville. Kauppa kävi, mutta hän eli tuhlaten ja joutui lopuksi myymään tilansa Heikki Hyyryläiselle ja osti Sysmän Nuoramoisista Laurila-nimisen pienemmän talon. Hän kuoli kuitenkin keuhkokuumeeseen pian sen jälkeen ja hänen elämänsä loppui tähän.
Oskar Pohjola
Väinö-setä kertoi että sen jälkeen kun Oskar Pohjola myi Pohjolan kartanosta osuutensa ja hän muutti Pohjolasta Heinävedelle. Siellä hän alkoi viettää iloista elämää ja alkoholikin maistui. Hän joutui siellä myös aika suuriin takauksiin ja maksajaksi, mutta ei hän siitä köyhtynyt. Hän kävi usein hummailemassa ulkomaita myöten. Hänestä kerrottiin myös juttuja kuinka hän oli alkoholia nautittuaan joskus hurjana. Väitettiin, että hän särki kaikki mitä eteen sattui ja kaverit sanoivat: "Kyllä Pohjola maksaa, antaa mennä vaan". Paljonko niissä oli perää, en tiedä. Heinävedeltä hän muutti Heinolan pitäjään ja osti Viitalahden kartanon. Hän innostui kuitenkin myymään sen Kymi-yhtiölle ja sai siitä 10.000 mk voittoa, ja se oli silloin vielä iso raha.
Tämän jälkeen hän muutti Lahteen ja osti sieltä viisihuoneisen pienen omakotitalon, joka oli pystyssä vielä haastattelumme aikanakin. Hänelle jäi säästöön aika paljon rahaa ja hän asui siinä talossa koko ensimmäisen maailmansodan ajan. Sodan jälkeen raha ei ollut enää arvossaan. Samoin kuin rahoille, kävi hänellä olleille suurille henkivakuutuksille. Niillä ei ollut enää sodanjälkeen mitään arvoa ja niin hän köyhtyi kuten moni muukin inflaation takia. Tämän jälkeen hän muutti Vaippilaisiin ja hänelle järjestettiin meijerin koneenkäyttäjän paikka. Viimeksi hän asui Lusissa maantien laidassa. Näin häneltä haihtui vähitellen suuri omaisuus.
Vilho Pohjola oli aika vilskutti
Vilho Pohjola, joka myöhemmin oli Karhulan isäntä, oli aika kova tekemään kaikenlaisia kepposia. Niinpä hän taas kerran, kun paimenet olivat saaneet ison kasan kantturoita ja muuta sellaista, meni ja poltti sen toisten kiusaksi pari päivää aikaisemmin. Hän olisi saanut siitä kovan selkäsaunan, mutta piileksi jossain säästyen siltä, mikä olisi kyllä ollut paikallaan.
Kerran jo Karhulassa ollessaan isäntä-Vilholla oli viljankorjuussa paljon puinti- ym. väkeä, sauna oli kuumana ja miehet menivät saunaan. Isäntä oli antanut uuden saippuan heille, ja se olikin hyvin tarpeen likaantuneille miehille. Mukana ollut hartolalaiset rakennusmies Jussi Länkelin hankasi sillä ja antoi sen maalari Konsta Saariselle. Konsta hankasi ja hankasi ja sanoi viimein: "Kyllä nämä maalaissaippuat ovat kummallisia kun ne eivät vaahtoa, vaikka kuinka hankaa!” Aikansa ihmeteltyään miehet huomasivat, että isäntä-Vilho oli tehnyt kujeillessaan lantusta saippuan, jonka hän oli hangannut käytetyn näköiseksi. No eihän se vaahdonnut, mutta hauskaa oli kun selvisi, se olikin lanttusaippua.
Väinö-sedän muita tarinoita
Väinö-setäni kertoi sitten joitakin tarinoita ja tässä muutama.
Kirkkola
Väinö-setä muisteli Kirkkolan kartanon tapausta, kun Löytösen Maria petettiin. Hän kertoi, että kummassakin tapauksessa, niin Kirkkolassa kuin Pohjolassakin, oikeiden perijöiden perinnöt haihtuivat kuin tuhka tuuleen, joten ei niistä sen enempää. Paitsi että Pohjolan omistaja oli Väinön kertoman mukaan sanonut: "Pitäkööt taloa vaikka mustalainen, mutta Kustaan täytyy saada talosta elinkautinen eläke". Häntä ei petetty kuten Mari Löytöstä Kirkkolassa. Kirkkola ei ole Pohjolankylää, vaan n. 4 km Hartolan kirkonkylästä pohjoiseen. Omistus vain on sivunnut pohjolankyläläisiäkin.
Lummila
Pohjolan torppareilla oli muutaman lehmän lisäksi myös pieniä puutarha ja kasvimaita. Niissä kasvatettiin sen ajan tuotteita, joista nauris oli hyvin yleinen. Kerran Lummilan torpan naurismaalla oli käynyt varkaita. Lummilassa asui silloin tarmokas täti, joka päätti ottaa varkaista selvän. Torpan emäntä ei ollutkaan mikään nenästä vedettävä, mutta Väinö ei hänen nimeään muistanut. Kun hänellä ei ollut metrimittaa niin hän mittaili tarkkaan tikun kanssa naurismaalle jääneitä kengän jälkiä. Sitten hän lähti sitten mittaamaan poikien kenkiä naapuritaloihin, missä arveli varkaita olevan. Ja näin varkaat löytyivät. Väinön veli Eevertti oli yksi varas ja toinen, Vihtori-niminen, löytyi Sipilä-nimisestä paikasta.
Kujansuu
Väinö jatkoi kertomustaan ja puheeksi tuli Kujansuu, missä asuivat Taavi ja Saara Ranta, Taavistahan olen jo kertonutkin. Taavi oli ostanut Kujansuun päästyään vankilasta vuoden 1918 paikkeilla. Hän oli kertonut, että hänet oli kutsuttu ennen vankilaan joutumistaan eräisiin talkoisiin. Hän kuitenkin aavisteli, etteivät asiat olleet ihan reilassa ja arveli häntä uhkailtavan jostain vanhasta asiasta. Niinpä hän varasi itselleen hyvän lyömäaseen ja oli varuillaan, ettei hänen kimppuunsa hyökättäisi. Mutta niin kävi, että hän talkoomatkalla joutuikin yllättäen hyökkäyksen kohteeksi. Taavi oli kuitenkin nokkela ja voimakas mies, että ehti lyödä ensimmäiseksi ja isku oli heti kuolettava. Vihoissaan tuosta yllätyksestä hän heitti tappamansa miehen vielä lähellä olevaan mutahautaan. Oikeudessa tämä tappo katsottiin erittäin raa'aksi teoksi ja Taavi tuomittiin sen mukaan. Hän sai ankaran tuomion, jonka ja joutui kärsimään. Muutaman vuoden päästä alkoi punaisten ja valkoisten välillä sisällissota. Punaiset päästivät vankeja vapaaksi toivoen heidän liittyvän heidän puolelleen. Kaikki eivät kuitenkaan liittyneet eikä Taavikaan, vaan lähti suunnistamaan kotiinsa. Hän joutui Lahden seudulla kesken taisteluja piileksimään kolme päivää maakuopassa, kunnes pääsi jatkamaan matkaa ja tuli ensin Pohjolankylän Puraalaan, missä asui Vilppu-niminen mies, joka oli hänen vaimonsa veli. Vilpulla oli ns. unitauti ja häntä sanottiinkin "Nukkuvaksi Vilpuksi". Taavi pidätettiin kohta vapautuksen jälkeen uudelleen, mutta kun hänellä oli enää vain vähän rangaistusta kärsittävänä ja hän pääsi vapauteen. Kun Taavi vapautettiin lopullisesti jäi hänelle kuitenkin sellainen käsitys, että hän oli ehdonalaisessa vapaudessa. Tässä luulossa hän eli koko elämänsä, eivätkä naapuritkaan asiaa oikaisseet. Kun Taavilla oli äkkipikainen luonne ja hän oli karski mies, he pelkäsivät, että hän pysyy paremmin aisoissa kun luulee olevansa ehdonalaisessa vapaudessa.
Puraala
Kysyin, "entä sitten se Puraala?” Väinö kertoi, että käydessään Puraalassa, missä Vilppu vaimonsa Eevan kanssa asui, heillä oli erikoisia normaalista poikkeavia tapoja. Kun ruvettiin syömään, nosti Eeva lämpimästä leivinuunista ovenpielessä olevalla varta vasten tehdyllä hangolla lihapadan pöytään, missä oli lisäksi paistettuja perunoita. Palanpainikkeena heillä oli myös aina sahtia. Kun se loppui, tehtiin heti uutta, eivätkä he juuri muuta ruokaa ja juomaa tarvinneetkaan. Leipää ei käytetty ollenkaan, syötiin vain perunaa. Kerran sattui hauska tapaus. Heillä oli renkipoikana Einar Salminen- niminen poika. Keväällä mentiin halkoja hakkaamaan ja Vilppu meni edellä. Väinö tuli isänsä kanssa heitä vastaan, he jäivät puhumaan Vilpun kanssa ja pantiin tupakaksi. Kun Einar vähän jäljessä tuli kohdalle, hän liukastui liukkaalla tiellä ja kaatui vesilätäkköön. Vilppu alkoi sitä ihmettelemään: "Mikähän tuossa pojassa on? Vaikka minä olen koko talven syöttänyt hänellä perunasoppaa, on hän niin heikko että kaatuilee ja likaa kaikki juomavedet!” Väinö sanoi; olisi varmaan perunan lisäksi pitänyt olla myös rehellistä ruisleipää. Vilppu asui välillä Ylemmäisillä Venätlahdessa ja välillä Puraalassa. Hänellä oli varoja ja hän osti myös Sysmän Lahdenpohjasta talon, jonka nimeä Väinö ei muistanut. Ihmiset olivat sitä mieltä, että Vilppua petetään usein, että nytkin. Mutta Vilppu teki aina hyviä kauppoja. Tässäkin tapauksessa sattui, että Amerikasta tuli talon entinen poika, joka osti oman kotitalonsa hyvällä hinnalla. Vilppu sai hyvän kaupan ja erittäin kovan hinnan. Tämän jälkeen hän osti Karhulasta Vilho Pohjolalta Korpisillasta maapaikan, jonka nimeksi pantiin Vilppula. Vilppu ei sinne koskaan rakentanut ja myi sen edelleen Hermanni ja Hulda Virralle, jotka rakensivat siihen talon. Väinö muisteli vielä, että Vilppu sen osti Karhulasta Vilho Pohjolalta ja oli siellä vähän aikaa. Torppariaikaan ennen Vilpun ostoa siellä asui Aatu-niminen mies, joka muutti tämän jälkeen Ylemmäisten Venätlahteen. Matti Järvinen kertoi Puraalan olleen Pohjolan eikä Karhulan torpan. Vilppu myi Puraalan edelleen Asikkalasta kotoisin olevalle konekauppias Juvoselle, joka ei ollut maanviljelijä, mutta teki kauppoja, eikä viipynyt Puraalassa kauan aikaa. Tämän jälkeen 1917 siinä asui Matti Ulmalan poika Evert Ulmala, joka vaihtoi talon Konsta-nimisen miehen kanssa Tyynelä-nimiseen paikkaan, jossakin Vehkalahden kylän suunnalla. Konsta oli Lauri Virtasen eno. Siihen aikaan vaihdeltiin taloja usein. Lauri ja muutkin Virtaset muuttivat Puraalaan vuosien 1917-18 vuodenvaihteen aikana ja ovat siitä lähtien asuneet siellä.
Matti Ulmalan pojat ja pojanpojat
Evert Ulmala muutti Tyynelään, mutta vaihtoi sen kohta ja asettui Husa-nimiseen taloon asumaan. Evertillä oli paljon lapsia ja eräs heistä Paavo Ulmala, oli Ossi Himasen kauppa-autossa myyjänä. Kuuluisin heistä lienee Mikko Ulmala, joka muutti asumaan sukulaistaloon Pohjolankylän Ojalaan. Hän teki talon maataloustöitä, kalasti, munitti muurahaisia, ravusti ja teki vaikka mitä". Kun Mikko Ulmalalle karttui ikää, hän kasvoi ja miehistyi, osti ensin vanhan kuorma-auton. Ostettuaan auton hän liikemiehenä ehdotti Emil Peltoselle, joka oli Hartolan Osuusmeijerin hallituksessa, että jos hän saisi ajaa pennin, pari litralta halvemmalla, kuin mitä meijeri maksaa isännille, hän ajaisi kaikki meijeriin tulevat maidot sinne.
Hän saikin ajaakseen maidot meijeriin. Mutta kun hänen autonsa aina temppuili, teimme hänestä laulun: Minnehän on joutunut Maito-Mikko, kun ei häntä kotihin kuuluu. Lieköhän joutunut valtatiellä, autoinensa surman suuhun. Kun hänen autonsa aina temppuili, osti meijeri hänelle uuden auton ehdolla, että hänen pitää ajaa päivittäin ensin maidot meijeriin ja sen jälkeen hän saa ajaa omia ajojaan. Ja Mikko ajoi yötä päivää. Kun tuli sota, oli hänellä jo kaksi autoa, mutta autot piti luovuttaa armeijalle ja ne jäivät sille tielleen. Hän sai niistä korvauksen ja osti uuden auton. Myöhemmin hänellä oli kauppa, ensin Heinolassa ja sitten Pappisissa. Pappisissa hän oli kauppiaana monta vuotta ja kuoli yli 80-vuotiaana" kertoili Väinö. Husan Paavo Ulmala, muutti siis Pertunmaalle ja oli mm. Himasen kauppa-autossa myyjänä. Hänen veljistään muistan ainakin Simon, Soinin ja Toivon, jonka kanssa menimme yhdessä sotaväkeen Lappeenrantaan huhtikuussa 1941.
Ruusula
"Entä kotini Ruusula?” - "Vilho Pohjolalla oli rahanpuute ja hän myi taloja, entisiä Pohjolan torppia, kuka vaan osti niitä. Jo aikaisemmin hän oli myynyt Laurilan, Sajinmäen ja Ruusulan Sysmästä kotoisin olevalle Mäiseli-nimiselle miehelle. Eemeli-isäsi oli ihastunut Ruusulan torppaan ja osti sen Mäiseliltä 1915. Akseli Tervala osti sitten Savipelto-nimisen torpan Vilho Pohjolalta ja näiden lisäksi Laurilan ja Sajinmäen Mäiseliltä langolleen juustomestari Arnold Wälchlille.”
Väinö kertoi myös muistavansa tapauksen Rantala-nimisestä talosta, joka myös oli entisiä Pohjolan torppia, Siellä oli kerran ruistalkoot, ”kokous” niin kuin sellaista sanottiin, kun tehtiin lainapäiviä maksuksi. Esimerkiksi jos oli lainattu esimerkiksi hevosta tai jotain muuta, jota ei maksettu rahalla, vaan tultiin luvattuna aikana maksuksi töihin. Työt oli tehty ja oltiin ruokapöydässä. Yksi pöydässä olijoista sanoi: "Minulla ei ole lusikkaa?” Isäntä, jonka nimeä Väinö ei muistanut, oli syömässäpöydän päässä, katsoi kysyjää ja sanoi omalla murteellaan. "Eihän sinua ole kututukkaan". Syntyi aika naurun remakka, mutta ei selvinnyt, saiko kysyjä lusikan vai ei. Tämän oli isänikin usein kertonut. Nyt voimme taas aloittaa 20-30-lukujen vaihteesta. Nyt sitten on ehkä jo minun vuoroni kertoa minkälaista Pohjolankylässä oli silloin kun rupesin muistamaan.
NELJÄS LUKU
Toivo Peltosen omia muistelmia Pohjolankylästä
Lapsuudesta ja nuoruudesta
Syntymäni aikana 1921 kuuluin siihen ikäpolveen, josta suurin osa synnytettiin kotona. Savusaunasynnytys oli jäänyt jo historiaan, mutta varsinaisia synnytyslaitoksia ei vielä ollut. Ei myöskään synnytetty vielä sairaaloissa. Kätilöt haettiin paikan päälle eikä juuri lääkäreitä ollut, lastenlääkäreistä puhumattakaan.
Lapsille opetettiin jo hyvin pienenä iltarukous, vaikkapa ”Levolle lasken Luojani” . Kuinka turvallista olikaan sen jälkeen nukahtaa Taivaan Isän suojelukseen. He saivat pienenä nukkua aamuisin pitkälle aamupäivään. Näin oli laita yleensä, kun aikuisilla oli kiire päivän askareisiin. Lapsia ei tarvinnut silloin viedä hoitopaikkoihin kuten nykyään. Aurinkokin oli usein jo korkealla lasten noustessa vuoteestaan. Kasvatus oli vanhanaikaista lasten kasvatusta, mutta kaikkien ei tarvinnut enää teititellä isää eikä äitiä, kuten ei minunkaan kotonani. Joillakin lapsilla, kuten minullakin oli hyvä lauluääni jo lapsena. Talvella 1926 meillä oli rakennuspuutalkoot, uuden asuinrakennuksen rakentamista varten. Olin silloin 5-vuotias. Olin jo oppinut laulamaan ja talkoomiehet laulattivat minua kovasti. Mieluisin laulu heille oli "Tonttujen armeijakunta": "Hei tipsun tapsun tipsun tapsun, tää on uljas armeijamme, tipsun tapsun tipsun tapsun katelkaapas marssiamme, tipsun tapsun tei!” Vaikka en enää olisi jaksanut laulaakaan, he pyysivät laulamaan. Isän serkku Nestor-setä, Elomäen isäntä, suutari Lauri Virtanen ja Lepistön isäntä Taavi Lehtoniemi minua laulattivat. Nestor-setä lupasi kaikki markkansa jos laulan- minä lauloin ja sain markkoja ison kasan.
Saman talven keväällä 1926 sain pikkuveljen. Isot miehet sanoivat, että hän on isäntä ja minusta tulee renki. Uskoin tämän ja lähdin pellolleni kyntämään pikku arrallani ja kiroilin siellä hirveästi, kuten olin naapurin Taavinkin kuullut kiroilevan kyntäessään. Äiti tuli ja hirvitteli, torui minua ja sanoi, eihän isännät tuolla tavalla kiroile. Koetin puolustella, enhän minä mikään isäntä olekaan, olen vain renki, Mikkohan on isäntä. Mutta äiti sanoi: "Ei veljestäsi isännäksi ole, hän on vielä niin pieni". Ja näin minä rauhoituin. Tällaista huumoria oli silloin isommilla miehillä lapsia kohtaan Isäntä talossa oli siihen aikaan tärkeä, kuten edellä olevasta näkyy.
Kerran vuonna 1927 kesällä touko-kesäkuun vaihteen aikaan takatalvi yllätti. Asuttiin vielä vanhassa rakennuksessa ja meillä kotona oli joku juhla. Oliko se helluntai vai mikä, mutta kuitenkin oli jotkin kekkerit ja vieraita tuli paljon. Oli kärrykelin aika, mutta yöllä satoi lunta noin 30 cm ja kärryt oli vaihdettava rekiin. Muistan, että vieraat tulivat talvirekineen. Päivä kului iltaan, mutta suli lumetkin melko vähiin. Mutta niin kova takatalvi se oli, että kaikki sitä ihmettelivät. Tällaiset muistot minulla on siltä ajalta.
Torpat kunnostettiin taloiksi
Kun torpat oli vapautettu ja niistä tuli itsenäisiä taloja, alettiin niitä korjailla ja rakennella uusia rakennuksia. Vanhoissa asunnoissa lattialankut olivat hirrestä halkaistuja ja vain lattian puoli oli veistetty suoraksi. Lattiassa oli muutenkin suuria reikiä, joista rotat kulkivat ja saattoivat kurkistella päivisinkin. Vanhoissa tuvissa nikkaroitiin, veistettiin lattialla, eikä tarvinnut pelätä lattian vioittuvan. Kesäisin pestiin lattiat hosialla, hiekalla ja vedellä. Vesi meni raoista lattian alle, imeytyi maahan ja kuivui sillä tavalla. Uusissa asunnoissa ei enää kumpikaan tullut kysymykseen. Lattiat olivat höylätyt, tiiviit ja maalatut. Ei siellä enää saanut nikkaroida, eivätkä rotat kurkistelleet. Torppien vapautuksen jälkeen rakennettiin paljon uusia asuintaloja eikä niiden sisällä voinut enää nikkaroida kuten ennen. Nyt oli kunnon asunnot ja torppareillakin olleet vanhat asunnot koetettiin korjata tai rakentaa uusia, sen mukaan kuinka jaksettiin.
Jo ihan pienenä lapset pääsivät joskus vanhempiensa kanssa kirkkoon, mikä oli heidän mielestään suurta juhlaa. Silloin ei ollut lapsille paljonkaan huveja, kuten nykyisin. Kun monetkaan eivät papin saarnasta vielä muuta ymmärtäneet kuin sen nuotin millä hän saarnasi. Usein lapsia alkoi nukuttaa ja pappi näyttää heistä pieneltä. Se pieneni ja pieneni, kunnes taukosi näkymästä kokonaan. Silloin oltiin jo unten mailla. Herättiin vasta kun vanhemmat hellävaroen herättelivät, herää jo, on kotiinlähdön aika. Hartolan kirkonkylässä kaikki oli lasten mielestä suurta ja komeaa. Meijerin luona oleva siltakin oli mahtava. Hevosen kaviot kopsivat puusillalla mukavasti ja se tuntui olevan mahdottoman pitkä. Useimpien kotona oli vain lyhyitä ojia ylittäviä siltoja. Hartolan jyhkeä harmaagraniittinen kirkko oli silloin melko uusi. Se oli valmistunut vuonna 1913. Kirkossa oli mahtavat kynttiläkruunut ja urkujen soitto oli juhlallista. Hartolassa Metsäkosken tienhaarasta noin puolen kilometrin verran Pohjolaan päin oli aikoinaan tien vasemmalla puolella olevassa korkeassa harjussa haudat, jotka kansan tarun mukaan olivat nimeltään "Tontunhaudat". Ne olivat syntyneet siten, että Koskipään ja Pohjolan tontut olivat vetäneet siinä väkikarttua. Koskipään tonttu voimakkaampana oli vetänyt Pohjolan tontun aina vaan ylös. Tästä kimpaantuneena Pohjolan tonttu oli hakenut sata syltä (400 m3) halkoja selkäänsä. Mutta Koskipään tonttu oli vieläkin voittanut ja siitä oli syntynyt noin 10 metriä syvä ja halkaisijaltaan 30‑40 metriä pyöreä hauta. Pohjolan tontun sata halkosyltä oli puolestaan jättänyt noin sata metriä pitkän ja parikymmentä metriä leveän ja vain 3‑4 metriä syvän jäljen, toisen haudan. Hautojen välillä oli harjun harjanteen korkuinen ehjä paikka, jossa tonttujen jalat olivat olleet vastakkain heidän väkikarttua vetäessään. Isäni puhui näistä aina kirkkomatkoilla ja muulloinkin siitä ohi ajaessamme. Minua kiehtoi kovasti nämä harjut ja haudat silloin, kun vielä uskoin tonttuihin. Joka kerta kun ajelimme isäni hevoskyydissä kirkolle, oli niistä haudoista puhetta ja se oli jännittävää. Kun en sitten enää uskonut tonttuihin, vei isä minut kerran katsomaan niitä. Ja siinä ne olivat, edellä kerrotun kaltaiset. Kasvettuani isommaksi, kävin usein niitä katsomassa. Joskus yksin, joskus toisten poikien kanssa ja uskottavahan se tarukin oli, niin todellisen tuntuiset ne haudat olivat. Entä missä ne paikat nyt ovat, voisiko niitä mennä katsomaan? Ei voi. Ne menivät soramontuiksi 1960-luvun alussa kun kantatie 59:ää kunnostettiin. Mutta paikka missä ne olivat, on Metsäkosken tienhaarasta Heinolaan päin olevan ensimmäisen suoran kohdalla. Nyt siinä on E.4 maantie päällystettynä, soramonttuja tien kahta puolta ja mikäli harjuista tai haudoista jotain reunoja on jäljellä, ei niistä enää voi saada mitään kuvaa entisestä. Pienoisella kaiholla muistelen noita kansantarun mukaan olleita todellisia tontunhautoja. Siinä tuli melkoinen vahinko, että ne sattuivat olemaan rakennettavan tien kohdalla. Rahaa ei lapsilla siihen aikaan juuri ollut, mutta he tekivät pientä "passinkia", kävivät kaupassa hakien pikku tavaroita, tappoivat rottia ja saivat aina "hilkun", eli 25 penniä kerralta hakupalkkaa. Saman verran kappaleelta rotan taposta. Tällä tavalla lapset koettivat ansaita. Silloin ei lapsille annettu viikkorahoja kuten nykyisin. Näin se aika kului, alkoi kansakoulu, opeteltiin hiihtämään ja lapsillekin järjestettiin hiihtokilpailuja. Heillä ei useinkaan ollut omia suksia, vaan lainattiin aikuisten pitkiä, jopa seitsemänjalkaisia suksia, joilla he hiihtivät. Kömpelöitähän ne lapsille olivat. Silloin elettiin isoissa perheissä. Isovanhemmat olivat yleensä entisiä torppareita, sitten talollisia. Vaarille ja mummille rakennettiin usein oma pieni asunto. Vaarit olivat usein kovia kalamiehiä. Kerran minunkin vaarini sanoi mummille: "Laitapas perunat kiehumaan, käyn hakemassa järvestä soppakalat!” Vaari tuli ja saalis oli vain pari kolme pientä kalansinttiä. Iloisesti hän kuitenkin sanoi mummille. "On se hyvä kun on näin hyvän kalaveden rannalla, saa aina tarvittaessa soppakalat!” Siihen aikaan teurastettiin myös kotona ja oli tapana keittää aina ns. "tappajaiskeitto" ja kutsua lähinaapurit keitolle. Niin oli kotonani ja monilla naapurillammekin. Usein olimme tappajaiskeitolla naapureissa tai mummillassa. Vesi tulee kielelle vieläkin niitä muistellessa.
Lähinaapurimme Kujansuun Taavi ja Saara
Kujansuu-nimisessä paikassa asuivat Taavi ja Saara Ranta ja olivat tavoiltaan aitoja vanhan ajan ihmisiä. He lähtivät töihin jo aikaisin aamuyöstä. Pimeään vuodenaikaan he pitivät hämärätunnin ennen päivänkoittoa ja kesällä lepohetken ennen varsinaisia päivän töitä. He olivat kaskenviljelijöitä ja tekivät naapureille tällä menetelmällä laidunmaita. He kaatoivat puut, joista isommat kerättiin poltto‑ tai tarvepuiksi ja pienempikokoiset sekä risut poltettiin seuraavana kesänä. Tämän jälkeen Taavi ja Saara saivat kylvää kaskeen rukiin kerran tai pari. Kaskialueet jäivät taloihin laitumiksi. Kun heillä oli vain parin hehtaarin maapalsta, tuotti kaskiviljely niin paljon ruista, että sitä riitti myytäväksikin.
Taavi oli kova riutan kyntäjä, eikä pelännyt kivisiä maita. Hän ei halunnut kyntää kivetöntä maata syystä, ettei sellaisen maan kyntäminen ollut hänen mielestään miehen työtäkään. Saara oli oikein mukava ja avulias ihminen. Hän oli meillä auttamassa monissa töissä, kuten puinnissa, pellavariihellä ja perunannostossa jne. Taavilla ja Saaralla oli hevosen lisäksi myös lehmä ja vasikka tai hieho lantapohjanavetassa ja alusina käytettiin havuja tai lehtorisuja, joita he saivat talojen peltojen pientareilta sekä ojien varsilta siitä hyvästä, että raivasivat ne pois. Kerran Saaralta katkesi alusrisuja hakatessa sormi ja lensi havutukin viereen maahan. Ensin hän ihmetteli sitä, mutta katsottuaan vasenta kättään huomasi, että siitä olikin sormi poikki. Ei ollut tuntunut yhtään, eikä heti tullut vertakaan. Saara kastoi vioittuneen sormensa kotipolttotervaan, jota heillä aina oli, puhdisti katkenneen sormen pätkän, sitoi sen takaisin paikalleen oikein hyvin, se parani ja sormi siitä tuli. Näin ennen meneteltiin ja konsti oli hyvä. Tällaisia Taaveja ja Saaroja oli vielä siihen aikaan.
Aaton odotusta ja joulun juhlintaa
Pientä väkeä joulun odotus on kiehtonut kautta aikojen, niin minunkin lapsuudessani. Sellaisina vuosina, jolloin oli paljon lunta ennen joulua ja päästiin hiihtelemään, me lapset olimme innoissamme. Hiihdettiin pimeälläkin, kun silloin vielä ei ollut valolatuja niin kuin nykyisin. Ikkunoista oli mukava katsella kuinka äiti sisällä apulaisineen leipoi ja paistoi jouluherkkuja. Vesi tuli kielelle ajatellessa aattoa, jolloin saisimme herkkuja maistella. Myös joulupukki tulisi tuoden suuren korillisen lahjoja. Kun sitten odotettu jouluaatto valkeni, oli usein pientä pakkasta ja ilmassa leijaili lumihiutaleita.
Monissa paikoissa oli tapana lähteä kuusen hakuun vasta aattona, kun aamu oli valjennut päiväksi. Kuuset haettiin aivan lähimmistä metsiköistä, joko omasta tai kysyttiin naapureista saako kuusen heiltä. Jos läheltä haettiin, olivat lapset usein mukana. Koetettiin löytää sellaisia kuusia, jotka olivat metsänhoidollisesti poishakattavissa. Huonompia korjattiin ja lumesta puhtaaksi karistettu kuusi kannettiin puolelta päivin tupaan sulamaan. Se oli suurta juhlaa, vaikka joulun parhaat hetket olivat vielä edessäpäin. Lapset riemuitsivat kuusesta ja aloittivat sen koristelun. Siihen aikaan käytettiin koristeina myös litteitä joulukuusen karamelleja. Ne oli tehty juuri siihen tarkoitukseen ja niissä oli kauniit kiiltävät paperit enkelinkuvineen. Sisällä oli vain kovia perunajauhokaramellejä, mutta meistä lapsista ne olivat ihan hyvän makuisia. Lapsilla oli elämys päästä jouluaattona valoisana aikana saunaan. Kun iltapäivä alkoi hämärtyä, niin kylpykunnossa oli saunakin. Saunasta tultua laitettiin kuuseen vielä joitakin omatekoisia koristeita, kiinnitettiin kynttilät ja sytytettiin ne juuri ennen jouluillallista. Monissa perheissä haettiin naapureita jouluillalliselle, olihan se suurta juhlaa. Tavallisesti aluksi laulettiin "enkeli taivaan lausui näin", pari säkeistöä alusta, ja sitten alettiin ateriointi. Pöydässä oli mahtava joulukinkku. Oli suolakalaa, rusinasoppaa ja riisistä keitetty joulupuuro. Sen päälle saattoi sirotella kanelia ja sokeria, niitäkin oli pöydässä. Myös Hartolan sahtia, täkäläistä perinteellistä juhlajuomaa oli jouluksi valmistettu. Sahti oli mietoa ja sitä juotiin palan painikkeeksi. Maidon ja piimän lisäksi oli tarjolla myös kotimaltaista tehtyä, janojuomaksi sopivaa joulukaljaa. Aattoaterialla luettiin aluksi tavallisesti myös jouluevankeliumi ja lopuksi laulettiin aloitusvirrestä viimeinen säkeistö. Ruoan jälkeen kävi aina ihan oikea korvatunturin pukki. Kun hänen tiedettiin olevan tulossa, oli jännitys huipussaan. Joskus meillä lapsilla oli vähän ristiriitaisia tunteita tässä asiassa ja jännitys tiivistyi. Sen lievittämiseksi laulettiin tonttuleikki tai muita joululauluja. Jouluaattona oli myös tapana antaa linnuille lyhteet ja hevosille kauroja. Linnut saivat lyhteensä jo päivällä, mutta hevoset kauransa vasta illalla. Kaurat olivat hevosten suurta herkkua ja aattona niitä annettiin, jotta hevosillakin olisi joulu. Joku aina lähti antamaan kaurat, mutta usein kävi kuitenkin niin, että joulupukki ehti käydä sillä välillä. Emmehän me lapset asiaan osanneet kiinnittää huomiota, mutta kaurojen antajat ihmettelivät, miten se joulupukki sillä välin ennättikin käydä! Lahjat olivat oikeassa joulupukin pajassa tehtyjä tuotteita. Usein ne olivat kenkiä, sukkia, vaatteita tai muuta tarpeellista tavaraa. Hyvin ne mieltä lämmittivät ja aina pukilta löytyi myös jotain hyvin mukavaa ja toivottua. Joulupukki kyseli kovasti, olivatko lapset olleet varmasti kilttejä ja me tietysti vakuuttelimme niin olleen. Kun sitten lahjat oli jaettu ja katsottu, mitä itse kukin oli saanut, oli jo aika mennä nukkumaan. Monilla pitkämatkaisilla oli aamulla aikainen herätys ja lähtö joulukirkkoon. Mukaanpääsijöistä se oli mieluisaa. Kiltisti oli käytävä levolle, vaikka lahjoissa olisikin ollut vielä tutkimista. Tällainen oli jouluaatto useimmissa paikoissa silloin.
Joulukirkossa
Joulupäivän aamuna herättiin monissa paikoin jo neljältä ja oli lähtö joulukirkkoon, joka alkoi siihen aikaan kun ei ollut vielä sähkovaloja kello kuudelta. Isommat lapset otettiin mukaan ja usein minäkin pääsin jo alle kouluikäisenä isän ja äidin kanssa. Usein meiltä lähdettiin kahdella hevosella. Kujansuun luona, joka oli matkan varrella, me lapset hyräilimme. "Taavetti ja Saara nouskaa kannoille." Melkein jokaisesta talosta ja mökistä loistivat valot, vaikka oli niin aikaista. Meno oli yhtä juhlaa. Hevosia tuli monelta suunnalta ja ne liittyivät pitkiksi jonoiksi. Ilman täytti kulkusten kilinän ja sointuva kellojen helinän, sykähdyttävä ääni. Kaipauksella muistelen noita ihanan sointuvia "kulkushetkiä", joita silloin tällöin syntyi useimpien hevosten matkatessa talvisina juhlahetkinä. Todellisina juhlahetkinä.
Kirkkoon mennessä ajettiin rauhallisesti, etteivät hevoset hikeentyisi eivätkä vilustuisi odottaessaan jumalanpalveluksen päättymistä. Hevoset sidottiin pitkiin puomeihin. Loimet tai vällyt heitettiin niiden selkään ja heiniä eteen syötäväksi. Kun kirkonmeno kesti lähes pari tuntia, täytyi välillä käydä katsomassa, olivatko peitot pysyneet hevosten selässä ja oliko heiniä riittävästi. Erästä seikkaa ihmettelin. Minusta miehet kävivät hevosia katsomassa kovin usein ja viipyivät ulkona joskus uskomattoman kauan. Hartolan kirkko ei siihen aikaan ollut erityisen lämmin. Kovilla pakkasilla se oli suorastaan kylmä. Sen lämmityshän tapahtui lattiassa olevien ritilöiden kautta, joihin lämmin ilma tuli alakerran kellarissa olevista suurista puilla lämmitettävistä uuneista. Viluiset ihmiset usein seisoskelivat ritilöiden kohdalla lämmittelemässä ennen penkkeihin siirtymistään. Itse en muista pahemmin palelleeni, mutta meillä olikin aina hyvät vällyt ja kirkkomatka oli niin mieluisa, ettei pientä kylmää tuntenutkaan. Joulukirkossa ei erityisemmin nukuttanutkaan, niin kuin joskus muulloin. Oli ihmettelemistä, valoa ja ihmisten paljoutta, kaikki tuntui häikäisevän juhlalliselta. Pappi saarnasi usein Luukkaan evankeliumista: "Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky" jne. En minä siitäkään paljon ymmärtänyt, mutta hartaus, joka ihmisten kasvoilta kuvastui, on jäänyt mieleeni. Kun sitten joulukirkko päättyi, lähdettiin kotimatkalle. Kun melkein jokaisesta talosta oltiin kirkossa, alkoi kova kilpa‑ajo. Hevoset juoksivat kuin henkensä edestä. Kulkuset kilisivät täysillä ja isännät koettelivat kenellä oli paras hevonen. Usein siinä ohiteltiin, pyyhällettiin hangenkin kautta. Joskus reki pyllähti nurin ja se ajokki oli pois pelistä. Kaikki kaatuneen reen mukanaolijat saivat lumisina kömpiä takaisin kyytiin. Meno oli meistä lapsista hauskaa. Tuntui aivan kuin hevosetkin olisivat muistaneet joka vuosi toistuneen joulukirkkomatkan ja ymmärtäneet, että silloin pitää juosta lujaa. Toisaalta, pari tuntia kirkonmäellä seisseille hevosille oli peittelemisestä huolimatta saattanut tulla kylmä. Vaikka ei jouluna saanut kylissä käydä, oli usein jouluna sukulaisten vierailua. Silloin vierailtiin sukulaisissa perheittäin puolin ja toisin. Tämä tapa oli hyvin yleistä silloin.
Toivon kouluvuodet
Minusta tuli koululainen
Syksyllä 1928 jouduin kansakouluun, jonne en olisi halunnut, koska en tuntenut edes kirjaimia, lukemisesta puhumattakaan. Mutta silloin kuten edelleenkin oli koulupakko, kaikkien piti mennä kansakouluun. Laskut kyllä luistivat, ihmettelin vain isompia, kun eivät osannet laskea. Siihen aikaan oli koulussa sellainen tapa, että aapinen annettiin vasta sitten kun oppi lukemaan. Opin lukemaan vasta luokan viimeisenä kevättalvella ja olin siitä kovasti nolona. Tutustuin siellä kuitenkin moniin koululaisiin ja se rikastutti elämääni.
Syksyisin pelattiin pallopelejä, kuningas- ja pitkäpallo olivat eniten pelattuja pallopelejä. Myöhemmin syksyisin luisteltiin, talvisin hiihdettiin jne. Meillä oli usein kaksi voimistelutuntia peräkkäin ja saimme luvan mennä myös koulun tontin ulkopuolelle leikkiessämme ns. "kiiottosta". Kun kyllästyimme juoksemiseen niin joku keksi, että kiivetään läheiseen petäjikköön puun latvoihin "kiiottosille". Koulun luona oli sopivan kokoista petäjikköä ja menimme siellä puiden latvoissa kuin oravat konsanaan. Joskus petäjän latvat katkeilivat niitä taivutellessamme, mutta pahempia vahinkoja ei meille sattunut. Kerran kävi tuuri, yksi poika putosi, mutta ei sattunut pahemmin. Tytöt hirvittelivät ja kantelivat opettajalle kuinka metsää haaskaantui. Opettaja lähti katsomaan ja kauhisteli hävitystä, kuinka paljon oli puita katkeillut. Se oli Pohjolan kartanon metsää ja hän laittoi meidät kartanon isännän Tervalan puheille sopimaan asiasta. Neljä poikaa lähti. Kun meillä ei ollut selvää määräystä kuinka toimitaan, otimme petäjän latvat olallemme ja painuimme kartanon keittiöön latvat olallamme. Tervala tuli ja nauroi katketakseen, kun olimme niin hassun näköisiä. Selitimme asiamme, pääsimme yhteisymmärrykseen ja hän sanoi: "Olkoon nyt rankaisu tämä se, että menkää vast´edes isompiin puihin jotta kestävät!” Jos pelkäsimme mennessämme, oli olo kevyt koululle palatessamme. Tällaisia ne poikien leikit usein olivat.
Harjun kuoppa
Pohjolan kansakoulussa oli silloin vuosittain oppilaita noin seitsemänkymmenen kahta puolta, joka oli melkoinen määrä kun opettajia oli vain kaksi. Talvisin hiihdimme paljon, jos oli lunta. Erikoinen mäelaskupaikkamme oli Harjun kaupan luona oleva hiekkahauta, Harjun "kuoppa", niin kuin sitä nimitimme.
Kuoppa oli todellakin kuin luonnon muovaama, pohja sopivan pyöreä, melkein kuin padan pohja. Siinä oli monta vakituista mäenlaskupaikkaa, joista laskien se vei vastapuolen hiukan matalammalle reunalle ylös asti ja sieltä takaisin reilusti puoleen väliin korkeampaa reunaa ja sitten haarakäyntiä loppumatka ylös. Kuten jo kerroin, opettaja Ruohtula järjesti usein hyvän sään ja kelin aikaan kaksikin voimistelutuntia peräkkäin, jolloin saimme nauttia mäenlaskun riemuja oikein täydeltä. Meillä oli vain tapana huutaa aloittaessamme mäenlaskun 'tulee'ja se riitti huomioksi toisille. Vastakkain tai ristiin törmyksiä ei tullut, jos vain mäenlaskija muisti huutaa tuon 'tulee' huudon lähtiessään. Aikuiset sanoivat sitä katsellessaan pelkäävänsä yhteentörmäyksiä ja ihmettelivät, kun ei niitä tullut. Tuo kaikki olisi tarvinut videoida, mutta eihän videoita silloin ollut. Se olisi nyt hauskaa katseltavaa kuinka silloin suksilla mäkeä laskettiin. Niinä vuosina oli paljon myös lauhoja talvia ja jolloin luisteltiin. Teimme itsellemme luistimia sahanteristä, jotka olivat puisiin osiin kiinnitettyjä ja puiset osat sidoimme jalkineisiimme. Näin kuluivat talvet koulutöiden kanssa ja keväisin aloitimme uinnit. Kesinä uimme paljon kylässä olevissa järvissä. Kun pääsin kansakoulusta ja tein kotonani töitä niin huomioin, että tyyninä päivinä koulun välitunneilta kuului aina mahtava melu monen kilometrin päähän. Silloin kun olin koulussa, en mukana olleena melua huomannut, mutta sivullisena kylläkin.
Vesistöjen perkaus
1920-30- lukujen vaihteen aikoihin olivat vielä kylän vesistöjen ojat ja joet aika tukkoisia. Asuimme Pohlammin rannalla ja lampiin laskevan Vanhanmyllynjoen rannalla olevilla Jokirannan ja Jokmäen pelloilla vesi nousi keväisin niin korkealle, että pääsimme tulva-aikana soutelemaan pelloilla sarkojen kohdalla ja peltojen ojissa ja se oli hauskaa. Tämä toistui monena keväänä. Syyskesinä kävimme joella ravustamassa ja rapuja olivat rannan mutahaudat ja ojat täynnä. Olin oppinut jo uimaan, ettei tarvinut pelätä, jos veteen putoaisin. Tällaisia keväisiä vesileikkejä silloin leikittiin. Kesällä 1932 kaivettiin kaikki kylän vesistöjen tukkoiset joet auki Ylävalasjärvestä Enojärveen saakka. Siihen loppuivat myös tulvaveneilyt. Kun vedet valuivat soilta ja metsistä nopeasti pois, hävisivät myös ravut, niiltä hävisi kutu- ja ruokapaikat. Myöhemmin sinne tuli myös rapaurutto, joka tappoi niistä loputkin. Ravustuksemme loppui siihen. Jokin "Puulaakiyhtiö" uitti suuren määrän halkoja avattuja jokia ja järviä pitkin seurauksella, että myös kalat hävisivät järvistä. Kalamiehet sanoivat, että ainakin lahnat menivät halkojen mukana. Isä väitti: "Ei hätää, meillä on vielä 150 vanhaa lahnaa suolassa!" Kuinka lie ollut, mutta kalatkin hävisivät noista järvistä. Verratessani näitä Toivolan Jussin, Ojalan Väinön ja Järvisen Matin kertomuksia omiin muistelmiini, niin kyllä oli tapahtunut aikanani oleviin oloihin huimaa kehitystä parissa kolmessa vuosikymmenessä. Jussi tuskin oli käynyt koulua lainkaan, isä kolme viikkoa kiertokoulua, Väinö ja Matti sentään jo kansakoulua. Nyt oli voimassa jo kansakoulupakko, kaikkia koulutettiin niin, että he oppisivat lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Nämä kertomukseni kuvaavat minkälaista lapsuus oli pikkulapsesta koululaiseen saakka kotikylässämme 1920-30-luvuilla. Ne kertoivat, että kaikilla sen ajan lapsilla leikit ja ajanvietot olivat edellä kerrotun kaltaisia. Kevätsoutelussa Vanhanmyllynjoen rannalla ja ravustuksessa tapasimme usein naapuriemme lapsia Lummilasta ja Puustellista ja näin alkoi tutustuminen lähiympäristöön. Kun kansakoulua käydessäni pääsin käymään sukulaissani yökylässä Selänkylän Ilomäellä, aloin miettiä, että ketähän kaikkia siellä kylällä oikein mahtaa asua. Siksi aloin ottaa siitä selvää. Tämän jälkeen alkaa kertomukseni laajemmalti kotikyläni silloisesta tilanteesta. Minkälaiselta se silloin 1920-30 lukujen paikkeilta näytti ja minkälaista siellä silloin mielestäni oli. Nyt Selänkylään.
VIIDES LUKU
Harjun itäinen eli Selänkylän puoli
Selkä
Kuten kerrottu, Selänkylä on saanut nimensä Selkä-nimisestä talosta, joka on aikalailla kylän keskellä ja lienee ollut aikanaan Pohjolan kartanon suurin torppa. Selällä asui 1930-luvulla Ville Vihinen perheineen, tietääkseni lapseton pariskunta. Perhe oli minulle tuttu ja sain siitä kerran yllättäen ikävän ilmoituksen, jonka naapurini Kiliaan Rajala kertoi omalla murtellaan:
"Selän emäntä on kuollut, ootko kuullu, no et varmaankaan, kävin siellä tänä aamuna. Siin sool sängyssä rotkollaan, siin sool siinä kuulen tienois siihen rotkahtannu". "Vai niin", kuulin siitä nyt. Tämä tapahtui 1938 Harjun kaupalla, myymälähoitaja Väinö Majaston huutokaupassa. Näin ikävästi oli käynyt. Selän emäntä oli aikalailla nykyaikainen kaikissa toimissaan, mutta joskus hyvin vanhanaikainen. Muun muassa syntyneet pikkuvasikat heitettiin tunkiolle, ei niitä kannattanut juottaa. Ville Vihinen oli kertonut, ettei hän voi syödä vastasyntynyttä vasikkaa. Ville kävi meillä usein. Kerran kun hän taas tuli meille, ja siihen aikaan oli sellainen tapa, että vieras käskettiin syömään, jos talossa sattui olemaan ruoka-aika. Näin oli silloin meilläkin. Meillä oli alatoopia, maalaishyytelöä, ruokapöydässä ja Ville kysyi, "mitä tämä on?” Isä vastasi, "se on jäähdytettyä vasikan keittovettä!” "Mitä?” sanoi Ville, "voiko tämä olla näin hyvää, vaikka se on vasikkaa?” Kovasti siinä Ville ihmetteli ja oli sitä mieltä, ettei heillä enää heitetä vastasyntynyttä vasikkaa tunkiolle.
Ilomäki
Seuraavaksi talosta, jonka nimi on Ilomäki. Niin kuin nimikin sanoo, sijaitsee se mäellä. Mäki ja ympäristö olivat aikanaan kauniit, piha, puutarha ja viljavat pellot olivat talon ympärillä. Siellä asui sukulaisiani ja Akseli Ripatti oli silloin isäntänä, vaimona Selma, joka oli isäni serkku. Isä ja Ojalan vaari puhuivat usein Vuor-vainaasta, kuten he edesmennyttä Malakias Vuorta nimittivät, joka oli isäni serkun Selman os. Ulmalan, ensimmäinen aviomies. Usein siitä mainitsi myös Itä-Hämeen museonhoitaja, valokuvaamo Vuorelan vävy Toivo Järvinen, joka myös oli häneen tutustunut. Malakias Vuori syntyi 1879 ja kuoli 1918. Vaimonsa Selma Vuori os. Ulmala, syntyi 1882 ja kuoli 1945. Malakias oli Selman ensimmäinen aviomies, asui Ilomäellä. Hän oli markkinamies ja tutustui noihin aikaisemmin kerrottuihin Ulmalan veljeksiin ja siksi hänestä puhuttiin usein, kun hän oli poistunut seurasta. Selmalla oli ensimmäisestä avioliitosta elossa olevia poikia, Eino Elias s. 1904, Eero Allan s. 1911, Martti Malakias s. 1912. Pentti Iivari s. 1914, Pauli Olavi s. 1916 ja Mauno Kalervo s. 1919. Kaikki sukunimeltään Vuori ja asuivat Ilomäellä. Toisesta avioliitosta oli hänellä oli lapset Osmo Mikael s. 6.11.1920. Ja Anneli s. 16. 3.1927, sukunimenä Ripatti, kuten myös äiti-Selmallakin ja kaikki he asuivat Ilomäellä. Mauno ja Osmo olivat koulutovereitani, pikkuserkkuja, ja kävimme kouluaikana usein "yökylässä" toistemme luona. Meillä oli päivisin omat leikkimme ja iltaisin kerroimme omia keksimiämme satuja. Läksyjen luku taisi usein jäädä vähemmälle. Noin 10-11‑vuotiaana sain luvan yöpymiseen. Vastavuoroisesti Ilomäen pojat Osmo ja Mauno, kävivät meillä usein yöpyen. Ilomäelle on koululta matkaa kuutisen kilometriä. Matka koululta kotiin kesti usein, jos vain oli hyvä ilma, kaksi ‑ kolme tuntia, joskus pimeään saakka. Tämä johtui siitä, että pojilla oli monenlaisia leikki‑ ja levähdyspaikkoja koulutien varrella. Selänkylän pojista olivat Osmon ja Maunon lisäksi mukana myös Arvo Koiravuori, Olavi Korte, Sauli Virtanen ja Pauli Vuori, Maunon veli. Mieleeni ovat jääneet sellaiset leikki‑ ja levähdyspaikat kuin Puolvälinkallio, Käyrämäki, Kuivalampi, Retkupetäjänmäki ja Kurpankivi. Kurpankiven luona kasvoi suuria kuusia, joiden oksat olivat vuosien saatossa painuneet jyrkästi alaviistoon. Pojat olivat keksineet sellaisen leikin, että kiivettiin korkealle, lähes kuusen latvaan ja sitten laskettiin oksien päällyspuolta käsillä oksista jarrutellen alas maahan. Joskus oli oikein kilpailua siitä, kuka nopeimmin kiipesi ylös ja sitten laski alas. Minäkin kokeilin, mutta en uskaltanut kilpailuun. Yhtään tapaturmaa ei sattunut, tosin housuja ja käsineitä kului jonkin verran normaalia enemmän. Ilomäellä yötä ollessani meidät laitettiin aikaisin lattialle nukkumaan ja valot sammutettiin. Pimeässä kerroimme keksimiämme satuja ja meillä oli hauskaa. Eräs kertomani satu oli: Vanha ukko käveli metsässä ja keräili 'oravan pieruja', joista hän keitti maukasta ravitsevaa soppaa! Kyllä silloin oli naurussamme pidättelemistä.
Elomäki
Sitten esittelyssä on Elomäen talo, joka oli minulle myös sukulaistalo. Siellä oli isäntänä tuo mainittu Nestor Ulmala, vaimonsa Lyydian kanssa. Nestor myös oli isäni serkku. Lapsia heillä oli Aili, Lahja, Aune, Uuno, Hilkka ja Kauko. Mutta kun vanhimmat lapset olivat tyttöjä, en siksi käynyt siellä yötä. Mikko-veljeni oli Kaukon kanssa samanikäinen ja he olivat usein yövieraina toisilleen. "Huhuhu, huh, sano Elomäen Nestor", oli yksi kylän lentävistä lauseista. Nestor oli hyvin itsestään tietoinen äveriäs isäntämies, olihan hän nainut proferssonin tyttären, kuten kansa sen tiesi. Hänen vaimonsa Lyydia oli kuuluisan parantajan, Niemelän Manun tytär. Manu oli hyvässä huudossa koko maakunnassa, taitojensa ja tietojensa ansiosta. Hän oli erikoistunut eläinten parantamiseen. Heillä vaalittiin myös vanhoja perinteitä ja etenkin kankaita kudottiin paljon kotona. Isännällä piti aina olla kotitekoinen hieno sarkapuku päällä hänen kylään mennessään. Kerran, vuonna 1935 tai 1936 , hän tuli meille käymään. Oli kesäkuun alku ja oikein kuuma hellepäivä. Nestorilla oli omatekoinen sarkapuku päällään ja hän päivitteli kuinka on kuumaa. Äiti nauroi ja sanoi hänelle: "Jos ei sarkapuvussa ole kuuma, niin ei sitten ollenkaan”, ja Nestor riisui takkinsa. Olimme pellolla kesantotöissä ja Nestorilla oli isälle asiaa, joka myös oli pellolla. Nestor lähti pellolle ja olimme Nestorin sinne tullessa tekemässä ohraa kesantoon. Nestor nauroi isälle: "Meinaatkos hyvä poika vielä saada ohran valmiiksi ja kylvää siihen rukiin, meillä on ohra jo pitkällä laiholla!” Isä tuumasi, että saa nähdä. Mutta kuinka ollakaan! Olimme elokuun lopulla ohraa niittämässä, kun Nestor jälleen ilmestyi pellollemme. Meidän ohra oli aikaista kuuden viikon "Ollin ohraa" ja oli valmistunut siihen mennessä. Kyllä Nestorilla oli ihmettelemistä ja hän sanoi: "Meidän ohramme on vielä aivan vihantaa, kyllä nyt on maailman kirjat sekaisin!”
Lepistö, Matalamäki, Lehtimäki ja Marttila
Elomäen Ailista tuli vieressä olevan talon, Lepistön emäntä, kun hän avioitui Lepistön isännän, Taavi Lehtoniemen kanssa. Siitäkin tuli sukulaistalo ja heillä oli yksi poika, nimeltään Seppo. Kummitätini Karhulan emäntä, Aino Pohjola, oli Taavi Lehtoniemen sisko.
Myöhemmin avioiduttuani kohtalo heitti meidät vaimoni kanssa asumaan Pohjolan kansakoululle. Kun pitkäaikainen poikien käsityönopettaja, Kalle Palm nuorempi, oli jäänyt eläkkeelle, jouduin väliaikaisesti koululla asujana poikien käsityönopettajaksi. Siihen minulla ei ollut halua, mutta kaikkeen pitää tottua. Annoin käsitöissä parille pojalle ehdot, toinen heistä oli Seppo Lehtoniemi.
Elomäen lähellä oli myös Matalamäki-niminen pieni maatila, jossa asuivat Hilma ja Antti Korte sekä lapset Olavi ja Hanna. He olivat ikäisiäni ja kävimme yhdessä Pohjolan kansakoulua. Jo silloinkin oli koulukiusausta ja Olavi oli hyvin herkkä. Kun toiset pojat kiusoittelivat häntä sanoen hänelle; "Katsokaa kun Olavi itkee". Olavi ei kestänyt tätä ja itkua alkoi tulla. Harmittaa moinen näin jälkeenpäin. Hän lepää nyt sankarihaudassa, niin kuin monet muutkin rintamilla taistelleet.
Yksi talo oli nimeltään Lehtimäki, ja siellä oli paljon poikia. Ainakin Viljo, Yrjö, Paavo, Einari ja Johan Aatami, kuten häntä silloin nimitettiin. He olivat koulutovereitani ja heistä etenkin Paavo oli hyvin lahjakas. Koulussa hän aina tiesi kaikki asiat mitä opettaja häneltä kysyi.
Hän ei ollut opettajan edessä mitenkään ryhdikäs noustessaan vastaamaan ja siitä opettaja häntä usein muistutti. Hän eli elämänsä perheineen maanviljelijänä Hartolassa Rainion niityllä ja pärjäsi hyvin. Myöhemmin ostin heiltä usein puutarhaani karjanlantaa.
Marttilassa asui mm. Lauri Eronen perheineen ja muitakin Erosia. Sota-aikana lomalla ollessani jouduin hänen kanssaan vilja- ja ruokavarastojen tarkkailijaksi. Tarkastamiemme talojen paikat olivat tuttuja, eikä virheitä mistään löydetty. Kahvin sijasta silloin tarjottiin "korviketta" melkein joka paikassa. Erään päivän iltana laskin juoneeni päivän aikana 22 kupillista korviketta! Kyllä monasti teki mieli saada jotain suolaista korvikkeen kanssa.
Koiravuori, Lepola, Uutela, Välimaa, Mäkelä, Iso-Heikkilä, Vähä-Heikkilä, Ihanamäki, Kaakkomäki ja Alanko
Koiravuori oli talo, eikä vuori. Siellä asui perheineen Albert Lindelin, myöhemmin Koiravuori, joksi hän sen suomensi. Hän oli myös, kuten Elomäen Nestor, kylän napamiehiä. Joskus heillä oli siitä keskusteluakin, kuka oikein on kuka. Sattuuhan sitä paremmissakin perheissä. Lapsia heillä oli Arvo, Vilma, Helvi ja Veikko. Arvo oli koulutoverini, vuoden minua vanhempi ja myös sotareissulla olimme melkein samoilla paikoilla. Marttilaan mentäessä oli Lepola-niminen paikka, jossa asuivat Siiri ja Robert Pekkanen. Minulle aivan vieraita. Koiravuoren lähellä oli myös pieni mökki nimeltä Uutela, jossa asui Selänkylän postinkantaja Maria Rämö. Tienvarressa sijaitsi myös Välimaa. Talo jossa asui Einari ja Edit Dufva perheineen. Sodassa Einari oli oikein venäläisten kauhu pienoisheittimineen ja kranaatteineen. Hänen seikkailuistaan rintamien välissä ja joskus vihollisen puolellakin, puhuttiin paljon. Mäkelän talo oli kylän koilliskulmassa. Siellä asui Anselm Virtanen vaimonsa ja poikansa Saulin kanssa. Sauli oli koulutoverini ja sodassa olimme hänen kanssaan samalla rintamalla. Kerran hän pelasti minut menemästä erehdyksessä vihollisen puolelle. Hän oli edessämme tulenjohtueessa. Kävin heidän korsullaan katsomassa ja pois lähtiessä olin lähtenyt väärään suuntaan. Hän lähti perääni ja ohjasi minut oikealle polulle. Oli Iso-Heikkilä, talo jossa asui Heikkilän Jussi. Oli Vähä-Heikkilä ja Heikkilän Lauri. Oli Ihanamäki, Kaakkomäki ja Alanko ja niin edelleen. Kaikki ne olivat taloja. Asukkaita oli paljon, silloin ei ollut maaltapakoa. Ison Heikkilän poika, Paavo Heikkilä, oli aikanaan kylän kuuluisuuksia. Nykyisin sitä asustaa Pentti Heikkilä perheineen ja miehet ovat kuuluisia moottoriurheilijoita.
Pakisto, Lieve, Niemelä, Sydänmaan Hermanni, Piesala ja Tyynelä
"Nen nee, sano Pakiston Jussi". Tämäkin oli kylän lentäviä lauseita. Missähän mahtoi olla Pakisto? Talo oli Hartolan puolta ja suuntautui paljon Harjun kaupalle. Siellä asui Jussi Ahola vaimoineen. Heillä oli ainakin kaksi poikaa, Nestori ja Vilho. Pakiston Jussi oli vanhan kansan miehiä, mutta kova työmies. Teki paljon metsätöitä, ajeli talvisin tukkeja jne. Kun häneltä meni reki rikki, hän päätti tehdä itse uuden, kun ei ollut rahoja uuden ostoon. Hänellä ei ollut metrimittaa kun hän kävi ulkona mittaamassa erään toisen ajelureen jalasten leveyden. Hän piti tupaan mennessään käsiään siinä asennossa mikä jalasten välinen leveys oli. Hän kompastui kuitenkin tuvan kynnykseen, eikä mitta pysynyt samana. Siksipä hänen rekensä olikin siitä lähtien jalaksen leveyden leveämpi kuin normaali reki. Näin tämän asian tiesivät kylän tietoviisaat ja tiesivät tämän lisäksi Pakistosta ja Pakiston Jussista paljon muutakin. Pojista ainakin Vilho oli kova urheilumies. Hän oli kerran edustamassa Hartolan Voimaa Lahdessa Salpausselän hiihdoissakin, tosin vaatimattomalla tuloksella. Liepeen talossa asui Jussi Liepee perheineen, vaimon ja poikansa, Laurin kanssa. Tämä talo taisi olla jo Sysmää, mutta suuntaus oli Pohjolankylään Harjun kaupalle. Kävin kerran Liepeellä oikein kovalla pakkasella etsimässä suksipuita. Kun astuin tupaan, oli edessä mieleenpainuva näytelmä. Tuvassa oli suuri leivinuuni lämpiämässä ja se oli todella suuri. Kaksi rotevaa naista heitteli sinne isoja metrin mittaisia halkoja. Toinen oikean, toinen vasenkätisesti. Uuni oli niin suuri, että sinne mahtui vaikka kehräämään. Se oli niitä vanhanajan suuria uunia sanoivat naiset. Tupa ei kuitenkaan siitä huolimatta ollut lämmin, vaan vesi jäätyi astioissa öisin pakkasella. Kylässä oli myös pieniä järviä, mm. matala Laajalampi, jonka rannalla Niemelässä asujien sukunimi oli Vilkman. Poikia oli ainakin Mikko, Toivo, Kalle, Emil ja Jukka. Toivo kaatui sodassa. Mikolla oli Olavi niminen poika, joka oli suksitehtaallani työssä. Lammin toisella rannalla asui Jussi Kuivalainen Tildansa kanssa. Jossakin siellä oli myös Ylä-Valkeajärvi sekä muitakin paikkoja ja niin mentiin Sydänmaan Hermanniin, missä asui Koskisia. Herman Koskista nimitettiin myös "Sydänmaan Hermanniksi". Isäni osti häneltä usein syksyisin puolukoita, saunavastoja tai jotain muuta pientä. Sydänmaan Hermanni oli kuuluisa mies. Liekö talon nimi ollut Sydänmaa? Sitten oli Piesala, joka oli länteenpäin, lähempänä Harjun kauppaa. Siellä asui Konsta Lehtinen, vaimonsa Hilman ja poikiensa, Soinin ja Uskon kanssa. Konsta oli "äfääri"- mies. Näin hänet usein Harjun kaupalla istuskelemassa ja puhumassa mukavia toisten miesten kanssa hänen käydessään siellä ostoksilla. Piesalan lähistöllä oli usein oja- tai metsätöitä ja miehet olivat Piesalassa kortteeria. Tällaisissa tapauksissa heille laitettiin talossa ruokaa ja Konsta kävi ruokatarvikeostoksilla Harjun kaupalla. Heillä oli usein vahvaa sahtia jota Hilma joi, kun siellä pidettiin sota-aikana juominkeja tai salatansseja. Joskus Hilma oli hiprakassa ja veti haitarin levälleen sanoen: "Katsokaa, tällainen peli on Piesalassa ja tällainen talo on Piesala!” Kaikki nämä olivat taloja, toiset hyvinkin pieniä. Sitten oli vielä Tyynelä, Loviisa Sipin ja Janne Hollin paikka, jossa myöhemmin asuivat Haajaset. Janne Holl oli silloisen ajan rakennusmiehiä ja oli usein kotonanikin rakennustöissä. Haajasen pojista taas ikäiseni Väinö oli hyvä hiihtäjä ja kilpailutoverini. Yhdessä menimme sota-aikana sotaväkeen ja hän kaatui rintamalla, Rättijärvellä.
KOTIKYLÄNI Kertomuksia Hartolan Pohjolankylän ihmisistä ja taloista 3. osa