Turengin hopea-aarre

Kohteesta Häme-Wiki
Share/Save/Bookmark
Loikkaa:valikkoon, hakuun
Kuva Turengin löydön kaltaiseista Basieus II aikaisen kolikon kopiosta. Lähde: Tuukka Talvio, Coins and Coin Find in Finland AD 800-1200. s. 157.
Turengin hopea-aarre läydettiin vuonna 1832 ja se ajoittuu esihistorialliselle ajalle noin 1000-luvulle. Aarre löytyi Paturin tilan talousrakennusten alueelta.

Taustaa

Varsinaisesti Suomessa rahahistorian voidaan katsoa alkaneeksi viikinkiajalla, jolloin maamme alueelle tuotiin hopeaa, joka oli lytöty rahaksi, sekä lännestä että idästä. Varhaisia, noin 800 - 1000 luvuille ajoittuvia raha-aarteistä tunnetaan maamme alueelta noin 40. Niistä on yhteensä saatu talteen noin 1600 itäistä, 1000 anglosaksista, 4000 sakasalaista ja pienempiä määriä muita eurooppalaista alkuperää olevia rahoja. Juuri Janakkalan löytö on yksi kiinnostavimmista, mutta myös vähemmän tunnetuista löydöistä.

Yliopisto saa löydön haltuunsa

Ruotsin valtakunnassa, sen ollessa laajimillaan, vuosina 1666 ja 1684 julkaistujen muinaismuistoasetusten sekä myöhemmin säädetyn vuoden 1734 lain mukaan rahat ja muut muinaislöydöt oli luovutettava valtion lunastettaviksi. Nämä säädökset jäivät luonnollisesti voimaan kun maamme yhdistettiin Venäjään vuonna 1809, ja niiden pohjalta kehittyi myöhempi muinaisjäännöksien suojelua koskeva lainsäädäntömme.

Vuoden 1809 merkittävien tapahtumien jälkeen ei löytöjä kuitenkaan tarvinnut lähettää mihinkään keskusvirastoon suuriruhtinaskunnan rajojen ulkopuolelle, vaan niiden lunas-tusoikeuden sai Turun akatemia ja sittemmin se perillinen Helsingin yliopisto.

Mitään tietoa Turun akatemialle vuosina 1809-1827 tarjotuista löydöistä ei kuitenkaan ole säilynyt. Lunastukset alkoivat vasta sen jälkeen, kun akatemia Turun palon jälkeen oli 1828 muutettu Helsinkiin ja siitä oli tullut Keisarillinen Aleksanterin-yliopisto.

Ensimmäinen yliopiston kokoelmaan saatu muinaislöytö oli juuri Turengin hopea-aarre, joka koostui edellisen vuoden syksyllä löydetyistä hopeakoruista ja rahoista. Ne painoivat yhteensä 82 luotia eli runsaan kilon (1082 g), ja löytäjälle, Kustaa Vilhelminpoika Paturille, maksettiin niistä 82 riikintaaleria pankkorahaa.1)

Korvaus löydöstö

Lunastussumma oli näin ollen riikintaaleri luodilta (13,2 g). Voimassa olevien säännösten mukaan löydöstä kuului maksaa sen metalliarvo lisättynä kahdeksasosalla, yhteensä siis lähes 15 g hopeaa luotia kohden. Koska hopeisen riikintaalerin (25,5 g) kurssi tähän aikaan oli 2 2/3 riksiä pankkorahaa, vastasi maksettu summa hopeaksi muutettuna vain 9,6 g luodilta eli noin 30 % alle säädetyn summan. Yksinkertainen selitys asialle on, että löydön sisältämien hopeakorujen oli ilmeisesti havaittu olleen vajaa-arvoista metallia.

Yliopiston kokoelmat

Yliopiston arkealogista kokoelmaa hoiti tällöin professori Johan Gabriel Linsén, eräs kansallisen herätyksemme varhainen merkkimies, jonka kiinnostus numismatiikkaan kuitenkin valitettavasti oli vähäinen. Hänet oli viime kädessä valittu tähän tehtävään siksi, että hänen oletettiin latinistina ymmärtävän mitalitaidetta.

Linsénin maininta Janakkalan aarteesta yliopiston kokoelmaluettelossa vuodelta 1833 on luvattoman ylimalkainen, varsinkin kun ajatellaan löydön muinaistieteellistä arvoa.

Suomennettuna maininta kuuluu seuraavasti:

"Hämeenlinnan läheltä (Turengin kylässä) tehty maalöytö, joka koostuu hopeisista muinaisesineistä, erityisesti naisihmisten hiuskoristeista sekä myös muutamista riimukirjoiuksella varustetuista rahoista, painaen yhteensä 80 luotia, ja Yliopiston lunastama."

Aarteesta on onneksi säilynyt myös viranomaisten kirjeenvaihtoa, jonka Christina Bäcksbacka on julkaissut laudaturtutkielmassaan Suomen aarteisiin sisältyvästä koruaineistosta.2) Kirjeisiin sisältyy lyhyt kuvaus löytöolosuhteista:

"— — kun hän (Kustaa Vilhelminpoika Paturi) ja hänen leskiäitinsä Leena Paturin rengit, Henrik Kustaanpoika ja Henrik Kaarlenpoika eräänä päivänä viime lokakuussa kaivoivat multaa Paturin tilan vanhan tallin luona, hän löysi melkein maanpinnan tuntumasta hevosenkengän muotoisen kappaleen metallia ja sen jälkeen lähes kyynärän (60 cm:n) syvyydestä ja suunnilleen yhtä suurelta alalta nyt käsillä olevat esineet ja rahat, joista viimeksi mainitut olivat päällekkäin ikään kuin rullana, mutta maasta otettaessa ne (esineet) rikkoutuivat paloiksi vaikka ne kaikki luultavasti sitä ennen olivat ehjiä..." (Suom. T. T.)

Siteeratussa kirjeenvaihdossa löydön painoksi ilmoitetaan mainitut 82 luotia. Linsénin luettelossa määrä puolestaan on 80 luotia, mutta tässä on todennäköisesti tahaton virhe, sillä Linsén tuskin oli punninnut löytöä uudelleen sen tultua jo lunastetuksi.

Löydön kohtalo museoituna

Helsingin yliopiston kokoelmassa, joka myöhemmin kuitenkin siirrettiin Kansallismuseon hallintaan, Janakkalan hopea-aarteen rahat ja muut esineet pääsivät kuitenkin sekaantumaan muihin vastaavanlaisiin 1830-1840-luvun löytöihin.

Bäckbacka on yllä mainitussa tutkielmassaan pyrkinyt tunnistamaan näihin eri löytöihin kuuluneita koruesineitä. Kuitenkaan hänen päätelmiänsä ei kuitenkaan voi kaikilta osin hyväksyä. Erityisesti tämä koskee hänen oletuksiaan ja arveluaan, että Janakkalan aarteeseen oli kuulunut noin puoli kiloa rahoja. Kuiten tuon aikakauden itämaiset rahat painoivat yleensä noin 3 grammaa kappaleelta ja länsimaiset rahat 1—2 grammaa. Tällaista määrää, eli ainakin 150 — 300 kappaletta noin vuosien 900 — 1000-luvun rahoja ei kuitenkaan mitenkään ole saattanut sisältyä kyseiseen yliopiston kokoelman saantiin Turengin hipea-aarteen kautta, varsinkin kun luettelossa mainitaan siinä olevan “några mynt”.

Luontevinta lienee pitää lähtökohtana kirjeenvaihtoon sisältyvää mainintaa, että rahat olivat maassa “ikään kuin rullana”. Löyden myötä esiin tulleet viikinkiajan rahat ovat yleensä noin yhden millimetrin paksuisia ja parinkymmenen millimetrin läpimittaisia. Jos ajattelemme tällaisista rahoista muodostettua “rullaa”, voimme kuvitella sen pituudeksi 3 — 10 cm. Rahoja olisi bäin ollen ollut korkeintaan muutamia kymmeniä pikemmin kuin muutamia satoja. Ilmeisesti ainakin osa rahoista oli käytetty koruiksi, sillä Bäcksbacka viittaa myös yliopiston arkeologisen kokoelman vanhaan luetteloon sisältyvään mainintaan, jonka mukaan niissä oli reikä: “Mynten voro i kanten genomborrade.”3) Suomen alueelta tunnetaan kuitenkin viikinkiajalta olevia aarteita, jotka korujen ohella sisältävät riipuksina käytettyjä rahoja (mm. Sysmän Lipanmäen löytö 4). Rahojen määrä ei tällaisissa löydöissä yleensä ole kovin suuri ja korut ovat siis ensisijaisia esineitä.

Rahojen ohella Turengin löytöön näyttää kuuluneen ainakin kolme kokonaista hevosen¬kenkäsolkea tai sellaisten kappaleita, kaksi punottua kaularengasta, rannerengas sekä mahdollisesti myös spiraalimainen hopearengas.

Löydön sisältö

Pekka Sarvas julkaisi vuonna 1973 teoksen ”Suomesta löydetyt bysanttilaiset rahat ja niiden jäljitelmät”, ja tällöin hänen kirjaan mukaanottamaansa materiaaliin sisältyi kaksi yliopiston kokoelmaan kuuluvaa Basilios II:n rahojen yksipuolista jäljitelmää, joiden löytöpaikoista ei ollut tietoa. Koska rahojen barbarisoituneet kirjoitukset muistuttivat riimuja eli vanhaa viikinkiajan skandinaavista kirjoitusta, niin hän arveli, että kysymyksessä saattaisivat olla Linsénin mainitsemat “några mynt med runskrift” Janakkalan löydöstä.

Tälle arvelulle on myöhemmin yllättävästi löytynyt vahvistus tunnetun ruotsalaisen numismaatikon, valtionantikvaari B. E. Hildebrandin matkakertomuksesta, jossa hän kuvaa vierailuaan Helsingin yliopiston raha- ja mitalikokoelmassa kesällä 1857. Tällöin hän näki kokoelmassa bysanttilaistyyppisiä riimuja muistuttavilla kirjoituksilla varustettuja rahoja, ja asiayhteydestä käy ilmi, että kysymyksessä lähes varmasti olivat juuri Linsénin luettelossa mainitut rahat. Nämä kyseiset jäljitelmät perustuvat keisari Basileos II:n (976–1025) rahoihin. Niiden lyöntiaikaa ei kuitenkaan pystytä ajoittamaan tarkasti, mutta voimme olettaa, että ne todennäköisesti kuuluvat 1000-luvun loppuun.

Maaherra Stichauksen rooli

Turengin aarteeseen liittyy myös yksi kiinostava lisäseikka. Vuonna 1853 kuollut maaherra Johan Fredrik Stichaeus testamenttasi yliopistolle suuren raha- ja mitalikoko¬el¬mansa, mutta testamentti julistettiin sittemmin pätemättömäksi ja kokoelma näyttää lopulta joutuneen Venäjälle. Yliopiston kokoelmassa on kuitenkin säilynyt sitä koskevia papereita, ja niissä mainitaan mm. vuodelta 777 oleva itämainen raha, jonka löytöpaikaksi on Stichaeuksen omaa käsialalla merkitty Turenki.

Voidaankin hyvin kysyä, että kuinka tämä raha, joka lähes varmasti oli peräisin vuoden 1832 aarteesta on joutunut Stichaeuksen haltuun? Senkö takia, että hän juuri tuolloin, loydön ajankohtana (1831–1841) oli Hämeen läänin maaherra ja löytö toimitetiin yliopistolle hänen virastonsa kautta? Jos asia on näin, vaikuttiko hänen henkilökohtainen kiinnostuksensa numismatiikkaan siihen, että aarre päätyi valtion kokoelmaan.

Viitteet ja lähteet

Viitteet

1) Katso: Wilh. Lagus, Om mynt funna i finsk jord (1900), n:o 54, hän mainitsee virheellisesti löytövuodeksi 1833 ja löytäjäksi Kustaa Mikaelinpoika Paturin.

2) C. Bäcksbacka, Föremålsbeståndet i 1000-talets finska myntförande skattfynd. Helsingin yliopiston arkelogian laitos. Moniste n:o 11 (1975), s. 34 — 36.

3) C. Bäcksbacka, s. 37.

4) C. Bäcksbacka, s. 20 — 23.

Lähteet

  • Bäcksbacka, C.; Föremålsbeståndet i 1000-talets finska myntförande skattfynd. Helsingin yliopiston arkelogian laitos. Moniste n:o 11 (1975)
  • Lagus, Wilh.; Lagus, Om mynt funna i finsk jord (1900), n:o 54
  • Lehtiö, Ossi; Kustaa Paturi - maamies. Saarijärvi, Markkulan sukuseura, 2002
Tämän ominaisuuden tyyppi on virheellinen