Solperin vaari ja pikkupoika

Kohteesta Häme-Wiki
Share/Save/Bookmark
Loikkaa:valikkoon, hakuun
Vihtori Maula 1920-luvulla nuottakodan seinustalla
Tutustuin isoisääni Vihtori Maulaan (1871 -1948) jatkosodan aikoihin, kun isä oli rintamalla ja muu perhe majoitettiin Solperille Alvettulaan. Muistikuvat ovat kuitenkin hataria. Pienen lapsen silmissä vaari oli kauhean vanha, hieman etäinen, mutta ei pelottava, pikemminkin turvallisen tuntuinen. Joskus tämä turvallisuus kuitenkin järkkyi, kun vaari sai kiukunpuuskan ja purki sitä äänekkäästi. Silloin luulin ja olin vähän ylpeäkin siitä, että vaari oli sellainen hirmu. Kylän muiden isäntien en kuullut samalla tavalla karjahtelevan. Nyt vasta, kun olen saman ikäinen, kuin vaari silloin, olen ymmärtänyt, että nuo purkaukset johtuivat vanhan miehen voimattomuudesta, kun hän joutui yksin huolehtimaan raskaista talon töistä.

1930-luku

Elämänkulusta Alvettulassa muistan enemmän. Sodan aikana ja vielä sen jälkeenkin elettiin Solperilla 30-luvun malliin. Kaikki työ tehtiin, jos suinkin mahdollista, ihmisvoimin. Kehittynyttä teknologiaa edusti parihevosten vetämä niittokonetai aura ja puintiaikana riihellä uliseva puimakone. Talon töissä oli paljon väkeä, osaksi omasta takaa, osaksi kylältä värvättyä. Navetassa oli parikymmentä lehmää ja tallissa muutamia hevosia, osa oli viety sotahommiin. Niinpä päivittäinen touhukin oli vilkasta. Hevosten vienti laitumelle oli meille lapsille riemukasta kilparatsastusta. ja ratsastushaavat laihassa takapuolessa pysyvä kiusa. Lehmiä ei tarvinnut paimentaa, kun laitumet olivat aidattuja.
Kaupunkilaispojalle nuo vuodet olivat kuin aikakone, joka pysäytti kehityksen hetkeksi ja tarjosi tilaisuuden nähdä ja kokea menneen ajan niskavuorelaista maalaiselämää. Silloin en sitä tietenkään ymmärtänyt, mutta vuosi vuodelta olen oppinut antamaan näille kokemuksille yhä enemmän arvoa.

Pihapiiri ja puutarha

Isojaossa, joka tapahtui 1800-luvun puolivälissä, jäi Solperi entiselle tontilleen ja vanhat rakennukset säilyivät omilla sijoillaan. Uusi ja entiseen verrattuna komea päärakennus valmistui vuonna 1834. Vastapäätä sitä oli samansuuntainen aittarakennus, missä oli palvelusväen asuntoja, ruoka-aittoja ja kärryvaja. Vanha päärakennus oli kohtisuorassa edellisiin nähden, samoin vuonna 1860 valmistui tiilinavetta, johon kuului myös talli ja sikala. Näin muodostui rakennusryhmästä pohjois-eteläsuuntainen, pitkänomainen ja väljä umpipiha. Tätä ryhmitystä täydensi tiilestä vuonna 1904 rakennettu aittarakennus ja pari vuotta myöhemmin pakari, jossa oli myös maitohuone ja sauna. Vaarini aikaan uutta päärakennusta laajennettiin ja vanhasta päärakennuksesta tehtiin eläkeasunnoksi ajateltu huvila. Huvilassa eivät vaari ja isoäiti kuitenkaan koskaan ennättäneet asua. Se valmistui vuonna 1937, mutta kun talon tyttäret olivat talvisodan aikana muissa tehtävissä, joutui jo iäkäs isoäitini Amanda Maula (1875 - 1953) vielä vanhoilla päivillään huolehtimaan emännyydestä. Hän sairastui ja jäi pysyvästi vuoteen omaksi vuonna 1940. Tästä huvilasta tuli meidän perheemme koti jatkosodan ajaksi.

Rakennusryhmää ympäröi isoäitini hoitama laajahko puutarha, joka oli parhaimmillaan ennen talvisotaa. Se antoi harvinaisine puineen ja pensaineen ja erilaisine kukkaistuksineen kokonaisuudelle hieman eksoottisen ilmeen. Aikuisille puistomainen ympäristö tarjosi varmaankin mielenrauhaa. Lapsille se merkitsi puissa kiipeilyä ja intiaanileikkejä pöheiköissä. Omenapuista, marjapensaista ja mansikkamaasta saatiin käyttökelpoista lahjatavaraa, kun piti vahvistaa ystävyyssiteitä kylän poikiin. Erityisen kysyttyjä olivat sembramännyn kävyt.
Solperin pihapiiri oli muutenkin verraton seikkailupuisto. Oli pihakoiria ja navettakissoja, pihalla vapaina kuopsuttavia kanoja ja navetan takana tonkivia sikoja. Navetan ja tallin ylisiltä löytyi koloja ja loukkoja, joihin voi sisustaa salakomeroita. Joskus voitiin hiipiä myös talojen ullakoille, ehtymättömiin vanhojen tavaroiden aarreaittoihin.

JM