Paavo Noponen

Kohteesta Häme-Wiki
Share/Save/Bookmark
Loikkaa:valikkoon, hakuun

Radiotoimittaja ja urheiluselostaja Paavo Arno Olavi Noponen syntyi vuonna 1930 Helsingissä. Hänen vanhempansa olivat agronomi Arno Iivari ja Ellen Johanna Lagerwall. Ensimmäinen puoliso vuosina 1959-1973 lennätinvirkailija Kirsti Marjatta Lindberg, toinen puoliso vuodesta 1990 Anja-Lena Belinskij. Lapset: Jutta (s.1960); Erkka (s.1963).

Paavo Noposen perhe muutti vuonna 1940 Mäntsälästä Hätilään ja Paavo vietti kouluvuotensa Hämeenlinnassa. Hän kävi lyseota. Noponen on kuvannut lapsuuttaan Hämeenlinnassa hienoksi ajaksi. Paavo ystävineen ansaitsi taskurahoja keräämällä pihkaa, voikukan juuria, vadelmanlehtiä, sieniä, marjoja, pulloja ja lumppuja. Paavo Noponen kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1949 ja opiskeli kirjallisuuden maisteriksi.

Urheiluselostajaksi

Kesällä vuonna 1952 Yleisradio haki lisää avustajia Helsingin olympiakisoihin, ja silloin Noposesta tuli sivutoiminen urheiluselostaja. Hän teki myös Päivän peiliin ajankohtaisia juttuja. Vuonna 1954 Noponen sai vakituisen paikan radion nuorten ohjelmissa, mutta häntä käytettiin myös urheiluselostajana. Paavo Noponen sai heti kiitosta päälliköiltään, ja erityisesti Pekka Tiilikaisesta tuli hänen oppi-isänsä. Cortinan talviolympialaisissa vuonna 1956 Noponen oli ensimmäistä kertaa suurkilpailujen pääselostajana Tiilikaisen kanssa. 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla suomalaisille tuli tutuksi Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen "sinivalkoiset" äänet suurten hiihto- ja yleisurheilukisojen selostajina. Tiilikainen oli parhaimmillaan kestävyyslajien selostajana, Noposen räjähtelevä tyyli sopi pikamatkoihin. Paavo Noponen oli sanataiteilija, joka loi kuulijalle kilpailun tunnelman ja antoi selostukselle muodon. Tyypillistä hänelle oli maalaileva, paatoksellinen esitystapa, äänen nousu kohokohdissa, joissa hänen äänensä saattoi särkyä innostuksesta ja tunteen palosta.

Kielitaitoinen Noponen lähetettiin Yhdysvaltoihin muutaman muun yleisradiolaisen mukana saamaan oppia radion, television ja elokuvan ohjelmatekniikasta vuoden mittaisen ASLA-stipendin turvin vuosina 1956 ja 1957. Palattuaan Noponen toimi kolme vuotta puoliksi radion urheilutoimituksessa ja puolet työajastaan televisiossa, mutta siirtyi vuoden 1961 alusta kokonaan radion puolelle. Sinivalkoisten, vanhakantaisten urheiluselostajien sävyä ei oikein 1960- ja 1970-luvuilla Yleisradion hallinnossa vasemmiston ja tasa-arvoihanteiden aikana hyväksytty, ja siitä tuli vuosikausien kiista, joks kärjistyi Eino S. Revon johtajakautena. Kirjallisesti sivistyneen Paavo Noposen isänmaallisuus oli 1960-luvulla saanut runebergiläis-topeliaanisia piirteitä, ja se kulminoitui 1970-luvun alussa Kuusamoon ja erityisesti hiihtäjä Kalevi Oikaraiseen. Repo ei päästänyt Noposta selostamaan Tatran maailmanmestaruushiihtoja vuonna 1970. Oikarainen voitti 50 kilometrin mestaruuden, mutta Paavo Noponen ei päässyt selostuskoppiin, vaan vietti paikalla lomaansa.

Voitto Raatikaisen tultua yleisradion johtoon tilanne rauhoittui. Paavo Noposta kohtasi Yhdysvalloissa selostusmatkalla vaikea liikenneonnettomuus juuri ennen Montrealin olympialaisia vuonna 1976. Se rajoitti hänen toimintakykyään. Viimeisen selostuksensa ennen eläkettä Paavo Noponen teki Helsingin yleisurheilun Euroopan mestaruuskilpailujen päättäjäisistä elokuussa vuonna 1994. Hän kuntoutti itseään kuitenkin sisukkaasti. Paavo Noposesta on tehty haastatteluja Hämeenlinnan Kaupunkiuutisiin.

Kirjailija

Paavo Noponen kirjoitti myös kirjoja; muun muassa suomalaista luontoa kuvaavia teoksia sekä suomalaisia talviurheilijoita käsitteleviä kirjoja. Oppi-isästään Pekka Tiilikaisesta hän kirjoitti suuren kaksiosaisen muistelmateoksen.

Teoksia:

Lukuisia lyhytelokuvia televisiolle vuodesta 1960 lähtien
Uljaat mäkikotkamme. 1967 (P. Tiilikaisen kanssa)
alon ja värien Suomi. 1968 (R. Lounimon kanssa)
Susi-Kalle (Kalevi Oikarainen): Koillismaa. 1972
Naurukisat. 1972
Vaeltajan Lappi. 1974 (R. Lounimon kanssa)
Pekka Tiilikainen, Suomi : sinivalkoisen äänen legenda 1911 - 1944. 1986
Pekka Tiilikainen, pääselostaja: sinivalkoisen äänen legenda 1945 - 1976. 1987
Ylhäisyys ratsastaa urheilukouluun: rurali-kersantti T. J. A. Heikkilä junior seikkailee. 1992
Paavon parhaat: selostajan sanakiehisiä. 1994
Paavon vieläkin paremmat: uusia sanakiehisiä. 1995.

Lähteet

Hämeenlinnalaisia 1639 - 1989. Hämeenlinna 1989. ISBN 952-90045-2-4

http://goo.gl/zxQAZ