On niitä miehiä Hämeessä, muutamia muuallakin 1

Kohteesta Häme-Wiki
Share/Save/Bookmark
Loikkaa:valikkoon, hakuun

Carl Axel Gottlund


On niitä miehiä Hämeessä, muutamia muuallakin


Oletten äsken kuulleet mitenkä meijän Herrasmiehet ja Lentolehtien toimittajat ovat halvaksi, kehnoksi ja kelvottomaksi arvanneet suomenkielen käyttämistämme näissä kirjallisissa harjoituksissamme; hyö ovat tehneet tätä koko maakunnan nimessä ja talonpoikiin puolesta, joillen hyö ovat ilman kennen käskemätäk, omin mielin, ruvenneet puolustajoiksi ja puhehmiehiksi. Niin vaikka olemme jo kyllä toistaneet heijän kanteensak mitättömyyttä, niin antakaamme myös talonpoikiin ite puhua, (onhaan heillä suuta!) eikä ainoastaan puhua, mutta myös käytöksillänsa toistaa heijän ei puhuneen tyhjästä, vatan täyttä valeheista.

Moni on kyllä ehkä lukeva tätä omaksi kiittämiseksemme. Lukekoonpa «miten tahan; vaan kosk’emme näillä monilla vuosilla olek virkannut tästä niin mitään, niin mahtanoon tämäik jo olla merkiksi meijän ei mielistyvän joutavihin kehumisihin; emmekä nytkään tästä puhuisik, ellemme kahtoisik tarpeelliseksi sillä puhistamaan meitä näistä tyhjistä tora-puheista. Vieläpä tiemmö tätä mielellämmekin, koska saamme sillä tilaisuutta kunnioittoo, ja kuulluksi tehä, tämmöisiä kunnollisia ja kunniallisia talonpojallisia käytöksiä, jotka parhain toistaavat millä kannalla moni Suomalainen talonpoika jo tavataan mielellisissä ja tievollisissakin harjoituksissa; ja jota moni maamme ystävä ilo-mielellä on kuuleva. Hämäläiset ovat kyllä jo vanhoista ajoista tulleet muista Suomalaisista rajutetuiksi, muita tuhmempina, ja harjoitamattomina 1): miten muinon lie ollut, en saata sanoa; vaan heijän kunniaksensa täytyy minun tunnustoo, semmoisia esimerkkiä, joista tässä tuloo puhuttavaksi, ette olek koko Suomenmaassa löytävinnä — ei vaikka vielä päreilläkin hakisitten.

Yhtenä pänä vuonna 1844 2) tuli piikani sisään sanomaan mullen, yhen talonpojan olevan kyökissäni, joka tahtoisi minua puhutellaksensa. Koska mulla silloinkin sattui olleman jotaik tarpeellista kirjuttamista, enkä häntä muuksikaan luullut jos näistä lähes kaupunkia asuvaisista talonpojista, jotka usseen kulkoovat kartanoissa tarjoen kaupaksi myytäviänsä, niin käskin häntä outtamaan. Tultuani vähän ajan päästä kyökiin, seisoi siinä oven suussa kaunis ja nuori (rikoisa) mies, hänen näöstä, hänen vaatteistaan (se oli sinisessä puvussa pää-laesta aina kantoin asti) ja kaikista hänen käytöksistään, vaan liljaksikin puheestaan, tunsin minä heti hänen ei olevan kotoisin näiltä seytyviltä. Vähä kumartuansa, tervehtimiseksensä, kyseli haan olinko minä se jota hään haki, Otavan ja Wainämöisen toimittaja? Jopa tämäik kysymyskin minua vähä ouvoistutti, sillä harvoin toisia näin puhutellaan, samassa jo nähtyä. Kuultuaan tätä, astui hään minua likemmäksi, pyytäin nöyrimmästi saaha minua kahen silmän puhuttellaksensa. Tämä hänen anomuksensa kummastutti minua vielä enemmin, sillä kyökissäin ei ollut muita kuin kaksi piikaa, joihen kuulla, (jos kohta ymmärtäisivätkin suomea) hään kyllä oisi saanut asiatansa toimittoo. Jos niin on, vastaisin minä, että asiaisi vaatii kahenkesken puhumista, niin astuk siitten minun kammarihin. Minä luulinkin nyt hänellä olevan joitakuita riita-asioita minullen toimittamista, tahi neuvoa heissä pyytämistä, jota usseen on ennenkin tapahtunut. Mutta kammarihin tultuansa, alkoi hään puhettansa näin: "Suokoon anteeksi hyvä Herra, että olen tahtonut teitä tavata, teitä josta olemme niin paljon kuulut puhuttavan, mutta jos mieleni tekisikkin saaha teitä nähäkseni, niin oisi multa toinenkin tarpeellinen asia, johon pyytäisin teijän neuvoa, miten siinä käyttäiteisimme, saahaksemme sitä toimeen”. Minä käskin häntä puhumaan asiatansa, ja lupaisin, kussa kävisi minun käteni, olla hänellen avuksi. "Ompa mulla vähä kamala sitä pulmakseni", rupeisi haan taas, "sillä ei minua ole käsketty juuri teijan luokse tulemaan, vaan koskeen itek tiijäk miten minun tässä pitännöön laittailemaan, niin olen tullut teijän tykönne pyytämään teiltä neuvomista, saahaksemme muutaman asian toimeen". Minä käskih häntä vielä siittienkin kerran sanomaan mitä hänellä oli sanomista, koska näin hänen ei juuri mielellään tahtovansa ilmaittoo asiatansa. Hään tunnusti nyt, vaan vähitellen aina kerrallaan, tännek tulleesen monein muihenkin talonpoikien tahosta,tiijustelemaan millä keinolla ja millä hinnalla saisivat lyövyksi tahi laitetuksi, yhen kulta-rahan, tahi metalin. Mitäs sinä siitten sillä kulta-rahallasi tekisit, kyselin minä nauru-suulla? Ja aattelin jo itekseni, houkkapa sinä nyt oletki mies rukka. Oisinki oikeen nauruun narskahtannut ellen olisik hänen silmistään nähnyt, jotka punastuivat puolikoina, ja hänen kainoutestaan havainnut, minun jo kysynneen häneltä enemmin kuin olisin pitänytkään. Viskatakseni puhettani toisappäin, liitimme siihen samaan liitoon: Luulettenko semmoisen saavanne toimeen muutamalla kymmenkunnan Ruplalla? Ei veikkonen, siihen sinun varaisi ei yltyisik; tulisipa semmoinen ehkä maksamaan 600 Riksiä vähinnik, sillä vaikka yhen tahotten niin asetukset säättäävät jotta heistä pitää usseempiakin lyötettämään, sekä kullassa että hopiassa, annettaviksi sinne tänne hallituksen toimituksillen (Auktoriter). Nytpä häänki veti huulensa hymyksi, ja sanoi: "Mitä siihen taas tulee (sanoi hään) niin ei ouk teijän huolimista, se olkoon oma asiamme; on niitä suurempiakin summia saatuna aikaan, satikka tämmöisiä; enkä olek tässä tuumassa yksinään. Meitä on monta miestä, vieläpä monestakin pitäjästä, jotka olemme tässä asiassa varsin yksineuvoisia, ja joihen joukossa on montaik varsin varakkaita". Tästä vakavasta puheestansa, ja muutonkin hänen silmänsä totuullisuuesta, ymmärsin minä hänen ei puhunneen leikkiä; ja kuulustaakseni tarkeemmin asian perustusta, kyselin taas uuestaan: kellen hyö tämän rahansa aivovat, eli mitä sillä tekisivät? Hään kuulosteli ensin vähän aikaa, arveli siitten, pitikö hänen sanomaan eli ei, ja vastaisi: "teillen, hyvä Herra, myö sen antaisimmekin". Koska mies oli minusta varsin tuntematoin, niin aattelin jo itekseni, lieneekö haan vaan mikään koiransilmä, jonka mieli tekisi minua näin pilkataksensa, enkä tiennyt havilla mitä minun piti siihen sanomaan. Kuitenkin kysyn häneltä, minkä puolesta minullen tämän antaisivat? "Teijan monesta töistänne ja vaivastanne kielemme ja koko kansamme hyväksi, joita ei yksikään Suomalainen saatak kyllä kiitteä ja palkita". No oletkos Otavan lukenut siitten? kysyn minä taas, koskas sitä mainihtit? Olen kyllä kyvä Herra, lausui hään, sen minä tunnen päästä päähän. No jos sen olet luennut, niin pitää sinun siitten ymmärtämäänkin minun ei milloinkaan halailleen, enkä; nytkään halailevan, mitään ulkonaista kunnian osottamista. Minulle se on jo kyllä mielekseni, kuulla, teijan suosiolla ja sulalla syämmellä käsittäneen tämän kirjan sisällisyyttä; muuta kunnioittamista en teiltä vaatik, enkä myöskään otak vastaan; paihti sitä oisi myös mahollinen, joitta mitä aivoisitten minullen, ja mitä olisi itellennekin suurimmaksi kunniaksi, tulisi katehilta toisappäin kahotuksi, ja saattaisi ehkä minua, niinkuin teitäkin, ainoasti pahoilta soimattavaksi.

"Tiijän hyvinkin, hyvä Herra", kohtaisi hään siihen, "teijan ei mitään palkintoa ehtinneen, eikä saanneenkaan. Eikä tämäkään ouk miksi palkinnoksi arvattavana; soisimme sillä ainoasti osottooy meijän Hämäläisten hyvin kyllä ymmärtänneen ja ansioitanne arvanneen, ja jos vielä kaikki muutkin Suomalaiset uneuttaisivat sen, joka ensin suurella työllä ja vaivalla koki kohottoo kielemme parempaan kuntoon, ja tästä valaisikin mielemme, niin ei se ikänään meijän muistostamme murenek,- ja pyyämme sentähen nöyrymmästi, saahaksemme teille osottoo tätä varsin vähäistä, mutta julkinaista, kunnian osottamista". Minä kokin kaikella tavalla esteä ja poiskielteä häntä näistä joutavista laitoksista, ja sanoin viimen, semmoiseen aikomukseen vaaittavan Keisarillista luvan-antamista. ”No sen voimme kyllä saaha”, sanoi haan taas, ”sillä ei suinkaan armollisin Keisarimmekaan mahak meistä kieltää tätä maamiehellista rakkauttamme”. Pois-taivuttaakseni hänen puheensa näistä tuumista, kysyn taas tokko hän joka paikassa oli Otavan ymmärtänytkään , koska se oli kirjutettu enimmäkseen Savon puheen-murrella, ja vielä siittenkin eri-kirjutoksenkin tavalla. Aivan hyvästi! sanoi haan, myö sen ymmärrämme, joka paikassakin; mutta ei se tuhma siitä tulek hullua viisaammaksi (no, eipä se ouk tuhmille kirjutettukaan, sanoi hään) sillä siihen tarvitaan ymmärrystä ja mieltä, ja vieläik mielenkin karaistamista; vaikeaksi se kyllä tuntuu ens’ alussa, milt' ei ymmärtämättömäksi, mutta ei siinä kauvankaan tarvitak päätänsä pystymistä, ennenkuin selviä joka sana; eipähän kauhalla mieltä päähän ajetak; mutta vaivalla. Äläppäs huolik, aattelin minä, kyllä tässä kysytään mistä mies on kotoisin. Jopa rupeisinkin, oikeen uhalla, kysymään — täältä tuolta kirjastani. Enkä tiijäk itekkään, ihmettelenkö enemmin hänen muistiansa, vai hänen ymmärrystänsä, sillä se oli varsin mahotoin mulle saaha hänen johon kuhun paulaan tahi katrakkaan. Ei sillä kyllä että hään ulkoapäin taisi kaikkia suomennoksiani Homeroksesta, Anakreonista ja Sapphoosta, joita hään lovisti (skanderade) kuin paras pappi: hään taisi myös kaikki ne siihen kuuluvaiset muistulukset ja sanan-valaistukset, ja muistipa vielä millä lehen puoliskolla siellä seisoivatkin: hään osaisi koko kirjan niin kannesta kanteen, etteri minussa suinkaan ollut miestä saaha häntä kiini tahrauntuneeksi. Sitä vastoin hään jo monesti väitti minun kanssani, sanoista ja muustaik; ja kuin kirjaan kahottiin, niin hänellä oli aina oikeen, sillä olin ite jo pois-unouttanut yhtä toista mitä olin kirjuttanut, koskeen ollut tuskin kirjaan kahtonutkaan, siitten painettuaan; ja piruko niitä kaikkia muistaa mitä kirjoihin tuloo pistetyksi.

Tämmöiselle miehelle piteä minun toki ryypäyksen tarjoomaan, aattelin minä, ja tuotin hänelle viina-pullon; mutta se oli varsin mahotoin multa saaha häntä sitä maistamaankaan. Mies ei ollut vielä eläisään suutansa sillä kastellunna. Minä käsketin sentähen. sisään, lasin saksan viinaa. Empä tahtonut olla miesi saaha häntä sitäkään huulihinsa nostanneeksi, toki minun täheni hään tuon kuitenkin viimeisellä teki.

Nyt soisikin ehkä lukiani jo saalia tietäksensä, kuka tämä hilpiä nuorukkainen (hään oli nuon arvatakseni 24 vuuen paikoilla) mahtoi olla? Se oli talon Isäntä Juhoi Aato Pamppalainen, Paloisten kylästä Hauhon pitäjästä, nykyjään Kirkon eli Kuuennos-mies Lamminkin pitäjässä. Kuin vielä rupeisi tästä rahastansa juttelemaan ja minua kiusaamaan, niin saahakseni häntä tästä luopumaan, täytyi minun viimenkin vähä valehtella ja sanoa muilla ei olevan oikeutta ketään semmoisella rahalla merkittämään, jos ainoasti Esivallalla, sillä saatfaisimmehan muuten sillä tavalla kunnioittoo varsin kunniattomiakin 3). Tätä haan ei ottanut uskoaksensa, ja nimitti Suomat. Huoneen-hallitus Seuran, Opiston ja vielä monen muunkin, joka Hallituksen luvalla semmoisia muisti-eli kunnia-rahoja oli toimittanut; mutta koska minä niin kovasti kielsin häntä, enkä antanut hänellen neuvoa, mitenkä hään tässä asiassa piti käyttäitemään, niin läksi hään pois pahoilla mielin, ja sanoi niihen toistenkin suuttuvan häneen, asiatansa näin huonosti toimittuansa; kuitenkin pyysi hään heijän puolesta lupaa, heijän saahaksensa minullen kirjuttamaan asioitansa; johon minä myöskin myötistyin. Ostettuansa multa muutamia Runolan runoilemiani, tuttavillensa jaettaviksi, läksi hään pois sanalla, ei heittävänsä asiansa sillään.

Niin kului taas muutamia kuukausia, niin tuli jo toinenkin mies luokseni, se sanoi taas olevansa Janakkalasta kotoisin. Hänen nimensä en muistak; vaan sanoi olevansa lähetettynä talonmieheltä Kustaa Paturilta Turenkin kylästä Janakkalassa, pyytämään minua, hänen ja monen muihenki niissä tiennoissa asuvaisten talonpoikiin puolesta, tulemaan sinnek heijän puheellensa. ”Koska kuulimme (sanoi hään) teijän ei suostunneen heijän, Pamppalaisen kautta tehtyyn pyytökseen, niin rukoilemme teitä tulemaan sinne Helluntai-pyhiksi, jollon tahtoisivat monesta pitäjästä olla koossa puhuttelemaan teitä asioistansa, kyyvin tahtoovat maksoa teillen tullen männen, niin myös kaikki mitä ravinnokseksi ja kustannokseksi kuuluu, eikä heittävänsä vaivannekaan maksamatak. Minä vastaisin hänelle mulla olevan pahat jouvot, niin ett'en mitenkä saattana tätä hänellen luvata, paihti sitä oli vielä aikaisin tästä päättääkseni, kosk’en tiennyt itekkään, elinkö vielä silloin, vaan olinko jo kuolluna; aattelinki jo itekseni, lempo sinne mänköön tuntemattomihin joukkoon, tiennöön hänet heijän neuvojaan ja aatoksiaan. Häänki osti multa muutamia näitä Suomalaisia kirjoja, ja läksi tiehensä.

Kului taas pari kuukautta, jo tuli mullen postilla kirja kolmannelta mieheltä, joka oli Lammin pitäjästä; se oli kirjutettu Isäntämieheltä Aatami Reitto (Fredrik) Jaakkolaiselta, Jahkolan kylästä Lammilta, kussa hään niinikeän ”nöyrällä ja kaikkein hellimällä sydämellä” oman ja monen muihenki puolesta valittaa heijän ei taitanneen ”itte työllä” (käytöksillänsä?) niin millään tavalla osottoo mullen takkauttansa ja kiitollisuuttansa ”neiden monijen urholliisten hyväin kirjallisten vaikutusten eestä”, jota minä olin ”Suomenkielen ja kansan valustukseksi, omain etujen kattomata tehnyt ja toimittanut”. ”Niin (sanoi hään) saan minä aivan yksinkertaisuudessa ilmoittaa meijän halumme kiitollisuuteen, ja että sitä kaikki Suomen kieltä rakastajain olen kuullut empivän (epäilevän?) millä he taitasivat olla kiitolliset Herra Lehtoria kohtaan. Mutta millä sen taitais tehdä? Kuivat on suulliset kiitokset. Minun rakas Herrani, on jo Suomalaisten taitoja ja tapoja nähdäkseen, kulkenut monet pidemmät matkat, ja tehnyt suuret kulut itellensä; niin minäkin toivossa rohkenen pyytää Herra Lehtoria vaivaamaan vieläkin itsiänsä sillä että tulisitte Lammillen Helluntai pyhiksi, jos suinkin on mahdollista. Niin tulkai minun Herrani tänne Helluntaiksi, opittenhan täällä jotakin — tulkai jo Helluntai-lauvantaina yöksi Jahkolaan.... Jos nyt suinkin sopii, niin tehkät hyvin ja tulkai koko pyhiksi tänne! Tämä on meijän rakkaan sydämemme toivo” Lopulla kirjutti hään vielä: ”Ja jos minun errani tois vielä kansansa, sen meijän rakkahassa muistossa olevan Herran Prohvessori Reinholt von Beckerin, jollen sanokai sydämelliset terveyden toivotukset Suomalaisilta”... Tämä on meijän korkein toivomme” etc. etc.

Tämä Jaakkolainen oli minusta silloin, vielä nimeksikin, varsin tuntematoin; nyt minä häntä hyvinkin tunnen, — hään on yksi niistä kunnollisimmista ja kunniallisimmista miehistä meijän talonpojallisessa säävyssämme, ei ainoastaan Hämeessä mutta myös koko suomenmaassa, kussa toivottava oisi, että löytyisi muitakin hänen tapaisia.


(Vasta lisäksi).


1) Niin on Savolaisetkin tulleet ”tuhmiksi” ja ”sioiksi”, muilta haukuteluiksi, niinkuin Korhoinenkin runossansa puhuu. Mutta epäilemme jos tämmöiset soima-nimet, ja räävämiset, oisi muilta annettu kuin Pohjalaisilta, sillä heissä tahtoo vielä, nytki pysyä tavaksi, luullaksensa muita Suomalaisia parempina. Vaan ”narri nimen antaa, mies nimen kantaa”; ja jos kiittäisimmekin heijän luontoansa, jotka piteävät ihtiänsä kunniassa, niin nauruamme sellaisestakin mielettömyyestä, joka ei annak toisellenkin arvoa. Muistamme kyllä kuin Savolaiset ennen roinistivat rukiitansa, tali- ja voi-leivisköitänsä Ouluun, Kokkolaan, ja moniin muihinkin Pohjanmaan kaupunkikin, mitenkä heistä siellä pilkkoa ja narria tehtiin, liijoitenkin heijän puheesta. Nyt ovat heistä pääsneet, koska Savon ja koko Karjalankin kauppa on Wenäjäänpäin kallistunut: mutta luulenki minä jo monelta Pohjalaiselta poloiselta varansa männyt niinkuin naurunsakin, ja jotta nyt vielä mielelläänkin antaisivatten Savon sioillen suuta, jos sinnek palajaisivat. Niinpä se on kielenkin kanssa. Ei missäkään Suomessa niin vihaavat ja vihastuuvat, tavataksensa tätä Savon puheen murretta vielä kirjoissakin; mutta kahtokoot ihtensä, ettei tämä paisuk suuremmaksi ja heijän puhettansa paljon paremmaksi, sillä, etteivät kykenek omaansakkaan kyllin viljelemään. Muualla Suomessa tunnustaavat ja myötistyyvät jo kaikki siihen, jotta Savon puhe, rikkauellansa ja kauneuellansa, voittaa näitä muita puheen-murteita; joka jo toistaa heissä tietoa ja ymmärrystä; mutta Pohjanmaalla ja paikkapaikoin Satakunnassakin, niin luuloovat, kuin korppikin muinon (ketun kehoittamisesta) kielensä muihen suloisempana.

2) Jos tahotten vielä päivänkin tieteä, niin oli 14:nä päivänä Tammi-kuussa.

3) Moni oisi ehkä minun siassani mielelläkin vastaan ottanut tämmöistäulkonaista kunnioittamista, (mulla oli kylläkseni jo tästä sisällisestä) liijaksikin, koska olin hyvä ystävä ja tuttu juuri sen Herran kanssa joka tällaista rahoja kuurmailoo (graverar) ja lyöttää(preglar); nimittäim H:ra Kuurmailia Mellgrén, joka oisi kolmen neljän viikon päässä valmistanut semmoisen kunnia-rahan.


Lähde: Suomalainen N:o 6 Lauvantaina, 7:nä päivänä Maalis-kuuta, 1846