Muistelua Hämeenlinnan pommituksista talvisodassa

Kohteesta Häme-Wiki
Share/Save/Bookmark
Loikkaa:valikkoon, hakuun

Hämeenlinnan pommitusten muistelua Linnanniemestä

"Aloitin kouluni 1939 vuoden syksyllä, mutta se loppui kun talvisota alkoi. Sehän oli meille koululaisille hieno juttu, kun koulu loppui. Mieleeni on jäänyt se, kuinka talojen ikkunoihin rakennettiin saranallisia vahvoja lautaluukkuja suojaamaan laseja ja se, kun laseihin liimattiin liimapaperia ristiin rastiin, jotta lasinsirpaleita ei pommituksen paineesta lentäisi sisälle.

Lääninvankilan vangit kaivoivat Linnanniemelle nykyisen Pohjakadun varteen pommisuojan. Se oli pitkä, mutkitteleva käytävä, jonka katon muodostivat hirret ja laudat ja niiden päällä oli metri maata. Kuullessamme hälytyksen juoksimme pommisuojaan. Pommisuoja oli kapea ja siitä mahtui juuri kulkemaan. Käytävän sivuihin oli muovattu savesta penkintapaiset. Jokaisella perheellä oli oma paikkansa. Sisälle mentiin hyvin joustavasti eikä ruuhkaa syntynyt. Istuimme siellä vaara ohi –merkkiin asti. Se oli yhtenäinen pitkä soitto, kun taas hälytysmerkki oli nouseva ja laskeva sireenien ääni.

Joskus kävi sillä lailla, että lähdettyämme pommisuojasta kotiin ja saatuamme tulen pesään tuli uusi hälytys. Sitten vain heitimme vettä pesään ja juoksimme takaisin pommisuojaan. Kerran olimme äidin kanssa vasta eteisessä, kun ensimmäiset pommit putosivat lähiseudulle. Talo rupesi tärähtelemään ja kuului kauheita räjähdyksiä. Muistan kuinka heittäydyimme äidin kanssa eteisen lattialle pitkäksemme ja makasimme siinä.

Oli helmikuu ja kaunis aurinkoinen pakkaspäivä. Olimme taas pommisuojassa. Tähystäjä tuli sisään ja huusi, että koneet ovat melkein päällä. Ei mennyt kuin hetki, kun alkoivat kovat räjähdykset ja pommit putosivat Tampereentien varteen kasarmin tienhaaraan Linnanniemen puolelle. Seinät rupesivat sortumaan ja syntyi hirveä paniikki. Olimme siellä kiikissä. Tuntui kuin pommit olisivat pudonneet toiselle puolen tietä, mutta ulos tultuamme huomasimme niiden pudonneen 200 metrin päähän. Eivät ne kuitenkaan kovin paljoa meistä viiranneet. Pommit pudotettiin kolmesta kilometristä, joten meillä kävi säkä. Ne olisivat tulleet katon läpi, jos olisivat osuneet pommisuojaan. Pommitusten jälkeen ihmiset laittoivat vilttejä vaurioituneiden talojen ikkunoihin ja korjaustyöt alkoivat heti.

Sota loppui, elämä jatkui, pommisuojat täytettiin ja suureksi suruksemme koulu alkoi. Jatkosodan aikana pommisuojaa ei ollut, mutta hälytyksiä kylläkin. Juoksimme joskus kaupungin puistoon suojaan.

Olimme sota-ajan lapsia, joten leikimme sotaa. Teimme puupyssyjä. Yksi vaikeus leikeissämme kuitenkin oli: kukaan ei halunnut olla ryssä. Porukan vähäisimmät sitten pakotettiin. Kaikki halusivat olla sankareita. Opettajamme Lehtonen oli kuin Linnan Pohjantähdestä. Kaikkein parhaita tunteja olivat ne, jolloin opettaja kertoi sotamuistojaan. Me aina kysyimme kertoisiko hän niitä, koska tiesimme että silloin ei tule läksyjä. Ja opettaja kertoi."

Mies, s. 1932