Maija Aaltonen kauppalan palveluksessa Riihimäellä

Kohteesta Häme-Wiki
Share/Save/Bookmark
Loikkaa:valikkoon, hakuun
Maija Aaltonen p.jpg
Tulin Riihimäelle töihin rakennusvirastoon kymmenen vuotta sodan jälkeen. Halusin Mikkelistä lähemmäs Helsinkiä, missä lähimmät omaiseni asuivat. Minä olen siis "junan tuoma". Nyt kun olen asunut täällä jo 50 vuotta, tunnen olevani riihimäkeläinen. tosin tyttäreni on syntynyt Oulussa, mutta Riihimäellä hän on käynyt koulunsa ja asuu täällä nyt perheellisenäkin. Minun virkanimikkeeni oli toimistorakennusmestari. Työmaamestariksi en olisi halunnutkaan. Asemakaavojen ja rakennusten piirtämiseen olin perehtynyt jo edellisessä työpaikassani. Tätä työtä sain Riihimäellä jatkaa. suuri osa työstäni oli asiakaspalvelua.
Kauppala avusti asunnon hakemisessa. Sain tilapäiseksi asunnoksi kauppalan omistaman omakotitalon alakerran Uramonmäen alla. Rakennuksesta puuttuivat kaikki nykyajan mukavuudet kuten monilta muiltakin silloin Riihimäellä. Sähköt sentään oli. Uramonrinteessä oli pieni lähikauppa, josta tyttäreni 6-vuotias Hannele sai ostaa joskus jopa karamellejä. Veden nostaminen kaivosta ja ulos kantaminen olivat raskasta puuhaa, samoin pesutouhut, kun oli mukavuuksiin tottunut. Saunomassa kävimme kaupungin omistamassa Petsamon saunassa. Pian saimme kuitenkin 2 h ja keittiön käsitttävän uuden Arava-asunnon Mikkelissä myydyn asuntomme tilalle. Niin päästiin Riihimäellä elämisen alkuun.


Kauppalanjohtajat Kalle Lauri Salminen ja Väinö J. Leino


Kauppalanjohtajana oli silloin Kalle Lauri Salminen. Hän oli kovin ystävällinen ja kohtelias vanha herra. Naisia kohtaan hän oli hyvin kunnioittava. Tasa-arvosta hän ei paljon ymmärtänyt. Hän oli esim. sitä mieltä, että naisille pitäisi maksaa vain puolet siitä päivärahasta, mitä miehille maksettiin. Syynä oli se, että naiset syövät niin vähän. Niin minulle on kerrottu. Hän jäi eläkkeelle vuoden 1956 lopussa, minkä jälkeen kauppalanjohtajaksi tuli Väinö J. Leino.


Rakennusvirasto V. O. Mäkisen johdossa,
kauppalanarkkitehdit Lauri Heinänen ja Martti Jaatinen


Kauppalanarkkitehtiä ei silloin juuri ollutLauri Heinäsen lähdettyä. Minun esimieheni oli aluksi kauppalaninsinöri, rakennusviraston päällikkö V. O, Mäkinen, jota myös Väinö Oskariksi kutsuttiin. Lempinimi oli V.O. Hän järjesti minulle aluksi työt. Joskus kävimme hänen kanssaan yhdessä tutkimassa paikkoja ja rakennuksia, jotka sain sitten dokumentoitavikseni.Vuonna 1955 kuoli isäni yllättäen leikkaukseen. Muistan hyvin kuinka myötätuntoisesti Väinö Oskari suhtautui minuun, kun menin pyytämään häneltä vapaata isän kuoleman johdosta. Hänestä tuli myöhemmin kaupunginjohtaja ja kansanedustaja.


Rakennustarkastaja rakennusmestari U.E. Mäkinen


Rakennustarkastajana oli silloin rakennusmestari Urho Mäkinen eli U.E., mikä oli hänen lempinimensä työpaikalla. Hänen työhuoneensa oli toisessa kerroksessa kuten minunkin. Kun U.E. sai kuulla isäni kuolemasta, hän sanoi osanottavasti: "Nyt sinä olet sitten ihan orpo". Varmaan hän tiesi, että äitini oli kuollut ollessani lapsi Hän oli minua kohtaan hyvin huolehtivainen ja isällinen. Muutaman vuoden päässtä hän pääsi eläkkeelle.
Hän on suunnitellut Riihimäelle suuren joukon rakennuksia kaupungille ja yksityisille. Epäilen, että hänen suurin urakkansa Riihimäellä oli Eteläisen koulun vanhan kivirakennuksen suunnittelu ja rakennustyön valvonta. Se valmistui 1932. Ainakin yksi U.E:n valvoma yksityiselle rakennettu tiilinen omakotitalo on jäljellä. sen suunnittelija oli arkkitehti, professori Väinö Vähäkallio. Rakennus sijaitsee Terveyskeskuksen lähellä. Osoite on Museokatu 17.


Urho Mäkinen oli tullut Riihimäen kauppalan rakennusmestariksi vuonna 1929. Hänellä oli varmasti ainakin aluksi kovat työpaineet. Oma talokin oli rakennettava. U.E. kertoi minulle, että hänelle ihmiset olivat sanoneet, että talon paikka oli liian syrjässä. Aluksi kauppalan virastot olivat västäräkissä, kunnes virastotalo rakennetttiin vuonna 1948. Silloin Urho Mäkisen talo oli jo keskustaa.
Hän oli aktiivinen alusta alkaaen Riihimäen - Hyvinkään rakennusmestariyhdistyksessä ja valittiin sen ensimmäisen johtokunnan varajäseneksi v. 1940. Hyvinkääläisen Heikki Siikosen ollessa puheenjohtajana hän toimi varapuheenjohtajana. Minä olin liittynyt rakennusmestariyhdistykseen jo Mikkelissä ja tietysti liityin täälläkin. UE kehoitti minua toimimaan" rouvien" osastossa. Minä nimitin sitä ompeluseuraksi, sillä kaikki tekivät siellä jotain käsitöitä. Siellä oli oikein mukavaa. Muistan hyvin yhden "osaston" jäsenen, Eero Lehtisen rouvan, joka oli töissä postissa. Ja tietysti U.E:n rouva oli mukana ja kokoonnuimme silloin ainakin kerran Mäkisten kodissa.


Eero Lehtinen harrasti muuten mäkihyppyä ja otti osaa jopa Salpausselän kilpailuihin. Ei hän ensimmäiseksi tullut mutta ei ollut viimeinenkään. Urheilupuistossa oli silloin hyppyrimäki, jossa kävi joskus hyppäämässä jopa Suomen parhaita hyppääjiä. Täytyihän niitä mennä katsomaa! Koska se mäki muuten purettiin? Rakennusmestareiden rouvien kokoontumiset jäivät sitten minulta kiireitteni vuoksi. Yhdistyksen kokouksiiin en ehtinyt paljon osallistua, sillä kotona suoritetu yksityiset ylityöt veivät liikaa aikaa.


Urho Mäkisen kotona näin ensilmmäisen kerran television toiminnassa. U.E. pyysi työtovereitaan luokseen katsomaan sitä kummajaista. Jännittyneinä kokoonnuimme television ääreen. Pitkän aikaa siinä näkyi vain lumisadetta. Pelästyimme jo, että eikö se muuta näytäkään! Lopulta alkoi tulla oikeaa ohjelmaa. En millään muista mitä se ohjelma oli, vain jännittynlyt tunnelma on jäänyt mieleen. Kauppalan henkilökuntaan kuuuluvat olivat näin jälkeenpäin ajatellen aika hyviä ystäviä. Ainakin rakennusviraston työntekijät runsivat yhteenkuuluvaisuutta.
Sotien jälkeen oli vielä talkootoimintaakin. Minä hankin 50-luvun loppupuolella kesämökin, missä oli vain tupakeittiö ja kuisti. Puusee puuttui. Talkooohenkiset miespuoliset työtoverini rakensivvat minulle tämän tärkeän rakennuksen käden käänteessä. Mukana oli jopa kauppalangeodeetti Salimäki. Häneltä sain käytetyn uunin (halvalla tai ehkä ilmaiseksi) silloin kun mökkiä laajennettiin. Ja kuljetukset tulivat kaupan pälle. Salimäki oli toimelias mies, joka halusi tehdä ruumiillista työtä. Onnettomuudekseen hän menetti kädestään pari sormea puita sirklatessaan.
Eteläisen koulun laajennus ja Patastenmäen tiilikoulu ym. Martti Jaatisen suunnittelemat rakennukset Riihimäellä

Kauppalanarkkitehti Martti Jaatinen virkapaikallaan. Kuva M.A:n


Eteläisen koulun laajennus ja Patastenmäen tiilikoulu ym. Martti Jaatisen suunnuttelemat rakennukset Riihimäellä


Tyttäreni alkaessa koulunkäyntinsä sain V.O:lta luvan järjestää ruokatuntini niin, että olin kotona tyttöni tullessa koulusta. Asuimme silloin Kaartokadulla ja työpaikalle oli lyhyt matka. Tämä järjestely kesti vain vähän aikaa. Muistan tyttäreni kauhun, kun koululla ei ollut vessaa ja oppilaitten täytyi käydä ulkohuussissa tarpeillaan. Siellä oli sitten monta reikää vierekkäin. Vasta parin vuoden päästa, vuonna 1958 rakennettiin koululle lisärakennus ja sen yhteydessä saivat oppilaat vessan. Kauppalanarkkitehti Martti Jaatinen suunnitteli laajennuksen. Jaatisesta tuli lähin esimieheni ja myöhemmin Teknisen korkeakoulun professori.

Hän oli minua nuorempi, vaatimaton esimies. Hänen vaimonsakin oli arkkitehti. Ensimmäinen muistamani työ minulla hänen apulaisenaan oli Patastenmäen uusi tiilinen koulu. Hän siirtyi pois Riihimäeltä 1958 keväällä. Myöhemmin hän on yksityistyönään suunnitellut Riihimäelle mm. kauppaoppilaitoksen ja ammattikoulun rakennukset.






Kauppalan virastotalon portailla keväällä 1958 kauppalan eläinlääkärin torsten Nybergin ja kaupalanarkkitehti Martti Jaatisen läksiäiset. Keskellä ruusujen kera Torsten Nyberg, sitten oikealle Martti Jaatinen, kauppalanjohtaja Väinö J. Leino ja kauppalanvaltuuuston puheenjohtaja Hjalmar Elomaa. Kuva M.A:n

Kaartokatu 10


Kaartokadulla asuimme 1. kerroksessa, rapussa B. Samassa rapussa asui Tyttölyseon opettaja Ilta Laurila. Häneen olin tutustunlut käydessäni koululaisena hiihtolomalla hänen luonaan Riihimäellä. Hänen entinen kotitalonsa on vieläkin Kalevankadun varrella, osoitteessa Kalevankatu 8. Se oli 30-luvun puolivälissä laitakaupunkia, mistä pääsi helposti hiihtomaastoon. Minä kuuluin Kaartokatu 10:n taloyhtiön hallitukseen. Sen kokouksiin osallistui usein myös eläkkeellä oleva rovasti Wiljo Kustaa Kuuliala, jonka kotona joskus kokoonnuttiin. Hänellä oli iso asunto C-rapussa. A-rapussa asui Riihimäen sairaalan ylihoitaja Impi Marttila, aivan meidän seinämme takana. Tältä ajalta muistuu mieleeni koiramme “Muikku”. Se joutui olemaan päivisin yksin. Se ei tykännyt siitä ollenkaan. Seinän takana asuva ylihoitaja Marttila kertoi närkästyneen, että Muikku piti poissa ollessamme kauheita ulvomiskonsertteja. Minä en voinut asialle oikein mitään. Yritin kyllä joka ruokatunnillani juosta koirani kanssa lähellä olevassa metsikössä nykyisen ammattikoulun vaiheilla. Ehkä se vähän auttoi.
Kaartokau 10:ssä asui paljon nuoria perheitä, joiden lapsilla oli seuraa toisistaan. Lähellä sijaitsi kaljatehdas, mikä valmisti hyvää Vaarinkaljaa. Se oli parempaa kuin nykyise kaljat. Sieltä sai ostaa myös aivan erikoisen hyvää hiivaa. Tehdas purettiin myöhemmin ja tilalle rakennettiin teknillinen oppilaitos, nykyisin HAMK. Kaupunginarkkitehti Kalevi Väyrynen suunnitteli rakennuksen v. 1972. Sitäkin laajennetaan jatkuvasti. Se rakennettiin alueelle, jonka asemakaavaa täytyi muuttaa. Autopaikkoja tuli sen ajan vaatimusten mukaisesti meidän mielestämme ihan riittävästi. Aika näytti meidän olleen väärässä. Viheralueesta täytyi tehdä lisää parkkipaikkoja. Emme nyt enää elä sitä aikaa, jolloin opiskelijoilla ei ollut autoja kuin poikkeustapauksissa. Alueella oli vielä 50-luvulla Kesijärven radan raiteita ja vaunujen tallirakennuksia, joissa oli vanhoja vaunuja. Kaartokatu 10:n lapset kävivät siellä leikkimässä vaarallisia leikkejä. He saivat vaunut liikkeelle, kun oikein porukassa niitä ensin työnsivät. Me lasten vanhemmat olimme kauhuissamm, kun saimme asiasta tietää. Onnettomuuksia ei ehtinyt tapahtua. Ne tallit ja raiteet purettiin myöhemmin uudisrekennuksien tieltä.


Rakennusviraston lauantaiset kahvihetket
Kauppalan rakennusviraston kahviporukkaa: Vasemmalta Kalle Penttilä, Pentti Huovari, Eila Seppälä (nyt Taulo), Kaarina Fennander, Maija Aaltonen ja U.E: Mäkinen. Kuva M. A:n


Työpaikkani sijaitsi siis pommmisuojan päälle 1948 rakennetussa virastotalossa, sen toisessa kerroksessa suunnittelijana Veli Valorinta. Aluksi työskentelin piirustussalissa, myöhemmin omassa huoneessa.

Lauantaisin meillä oli kahvihetki. Se oli silloin, kun ei ollut vielä vapaita lauantaita. Kahvihetki oli pikkuissen epävirallinen, ei varmaankaan kuulunut työehtosopimukseen. V.O:n ollessa päällikkömme tuli hän aina kahville, jos se oli mahdollista. Naispuoliset työntekijät hoitivat kahvinkeiton. Minä en saanut kahvinkeitosta kiitosta. Sanoivat, että se on “aivan kuin teetä”. Ehkä se joskus olikin, mutta yritin parhaani. Kahvihetken aikana liikui joskus virastossa asioilla maisteri Lauri Gröndahl koirineen, jota me pelkäsimme. Sen tapana oli näykkiä ihmisiä jaloista. “Maisteri” sai aina ilmaiset kahvit, jos paikalle sattui. Koira vaihtui vuosien varrella, mutta oli samannäköinen ja ehkäpä yhtä näykkiväinen kuin edeltäjänsäkin. Jostain syystä jouduin muutaman kerran maksamaan puhelinlaskuni Lauri Gröndahlille, joka asui Västäräkissä. Siellä pelkäsin koiraa, kun se oli eteisessä räkyttämässä. Koskaan se ei onnistunlut minua puremaan, ainoastaan pelottelemaan.


Yleisönpalvelua


Yleisöpalvelussa jouduin joskus asiakkaiden sielunhoitajaksi. Silloin kun minulla oli oma huone, saattoi asiakas keskustella kanssani kahden kesken. Muistan erityisesti, että vanhat ihmiset tulivat valittelemaan katuosuuksien puhtaanapidosta ja talojensa kunnosta sekä jopa omasta terveydentilastaan. Minä olin hyvä kuuntelija, mutta en pystynyt heitä auttamaan. Joku dementoitunut vanhus kävi monta kertaa valittamassa asioista, jotka olin jo monet kerrat ennen selvittänyt. Ehkäpä kukaan muu ei enää jaksanut kuunnella?
Huoneestani näkyi Kokinmäen rinne. Suunnilleen nykyisen Lasinpuhaltajapatsaan paikalla oli pieni vanha omakotitalo. Siellä kävi epämääräisen näköistä väkeä. En muista, oliko se kauppalan omistuksessa silloin. Sen asukkaat olivat ilmeisesti viinanmyyjiä. En myöskään muista kuinka kauan saimme seurata tämän porukan elämää. Kaupunki purki rakennuksen sitten myöhemmin ja alue kunnostettiin Lasinpuhaltaja-patsasta varten.


Kauppalasta “kaupungille”!


Muistan, kuinka hassulta meistä tuntui silloin, kun kauppala muuttui kaupungiksi. Kuinka sitä sitten osaisi sanoa, että nyt mina lähden “kaupungille”. Puputin kulma jäi keskuspaikaksi ja on ollut sitä koko sen 50 vuoden ajan, jonka olen täällä asunut. Nyt jo vanhana riihimäkeläisenä toivon, että kaupungin keskusta olisi näillä main jatkuvastikin. Onhan Granit-aukiokin tullut kaupungin keskustaa piristämään. Tällä hetkellä Prisma kumppaneineen tuntuu varastaneen keskustan parhaat ylläpitäjät, niin suuret kuin pienetkin monipuolista liiketoimintaa harjoittavat yrittäjät.


http://www.riihimakiseura.fi


15.8. 2008 Maija Aaltonen