Hämeenlinnan palolaitos

Kohteesta Häme-Wiki
Share/Save/Bookmark
Loikkaa:valikkoon, hakuun

Hämeenlinnassa ei ollut ennen vuotta 1739 toimivaa palontorjuntajärjestelmää. Tuolloin juuri sata vuotta täyttäneen kaupungin onni kääntyi tulipalojen suhteen. Vaikka tuho ei ollut yhtä mittava kuin vuoden 1831 suurpalossa, menetykset olivat kaupungille valtavat. Kaupungin palo herätti asukkaat huomaamaan järjestelmällisen palotorjunnan tärkeyden.


Alkutaival

Vuonna 1755 hyväksyttiin Hämeenlinnan kaupungin ensimmäinen palovartiojärjestys sekä ohjeistus palovartion järjestämisestä. Vuosikymmenen aikana kaupunkiin saatiin myös ensimmäiset yhteiset palotyövälineet, joihin kuului esimerkiksi työkaluja ja ammeita. Palotorjuntaan suunniteltuja varusteita ei vielä ollut. Vanha ja puutteelliseksi havaittu palovartiojärjestys muutettiin vuonna 1782, jolloin päätettiin palkata erityisiä palovartijoita. Yhteisistä varoista kustannettiin ensimmäinen ruiskuhuone sekä miesvoimin pumpattava paloruisku.

Paloturvallisuuteen alettiin kiinnittää huomiota myös kotioloissa. Tulisijoja vaadittiin nuohottavaksi ja palomestarin johdolla pidettiin mittavia palotarkastuksia. Pellavan, hampun ja päreiden käyttöä tuvissa rajoitettiin ja kaivottomiin pihoihin oli sijoitettava palovesiastiat. Vuonna 1802 astui voimaan uusi palosääntö, jolla korvattiin vanha palovartiojärjestys. Palosäännössä kaupunki jaettiin neljään osaan, josta kullakin tuli olla ruotumestari. Ruotumestarien alaisuudessa työskenteli työmiehiä erillisissä osastoissa. Myös tulipalotilanteiden varalle saatiin uusia sääntöjä. Palotoimen määräyksestä järjestelyihin tuli lisää muutoksia, kun vuonna 1818 palovartijoiden määrää lisättiin puolella. Syynä tähän olivat myös lisääntyneet järjestyshäiriöt. Palovartijoista tuli yleisiä turvamiehiä, joiden tehtäviin kuului järjestyksen valvominen öisessä kaupungissa. Palovartijoita rangaistiin tehtävien laiminlyönnistä ja pelkästään nukahtamisesta vartiovuorossa saattoi seurata useita vuorokausia vankeutta.


Suurpalo 1831

Hämeenlinnan suurpalossa syyskuun 14. päivänä 1831 keskustan taloista paloi kolme neljännesosaa. Palo sai alkunsa torin kulmalta, kauppias Juseliuksen pihasta. Kauppiaan renki oli käsitellyt juopuneena tulta rehuvajan vintillä. Rakennuksen ullakko oli täynnä heiniä ja kiinni viereisissä rakennuksissa, joten palon sammuttaminen oli erittäin vaikeaa. Sammutustyötä johti pormestari Lagerblad, joka pian huomasi ettei tulen leviämistä pystyttäisi mitenkään estämään.

Tulipalon edetessä alkoi näyttää siltä, että koko kaupunki tulisi tuhoutumaan. Tilannetta vaikeutti se, että sammutustyön avustajia pakeni paikalta pelastamaan omaa omaisuuttaan tulipalon tieltä palokunnan ruiskujen ja vedenkuljetuskärryjen jäädessä kaduille. Lähikylistä tuli kuitenkin lisää ihmisiä auttamaan sammutustöissä. Ulkopuoliset auttajat osoittautuvatkin omaa väkeä tehokkaammaksi, koska heidän omaisuutensa ei ollut vaarassa.

Uurastus jatkui läpi yön ja neljännes kaupungista saatiin pelastettua. Seuraavana päivänä syttyi kuitenkin kaupungin kirkko tuleen. Kuumentumisesta johtuen kirkon kuparikatto sytytti seinän hirsirakenteen palamaan. Kirkko saatiin kuitenkin pelastettua. 1207 kaupunkilaista oli jäänyt kodittomaksi ja hätäapua alettiin järjestää heti palon jälkeisenä päivänä. Palossa oli kotien lisäksi tuhoutunut myös suuri osa palokalustosta sekä säilytystilana toiminut ruiskuhuone. Tämä johtikin uuden palosäännön perustamiseen vuonna 1834. Uusi ruiskuhuone rakennettiin vuonna 1840.


Palontorjunnan kehittyminen

Vuonna 1873 annettiin asetus kaupunkien kunnallishallinnosta. Tästä eteenpäin kaupungeilla oli oikeus ja velvollisuus kehittää palotoimea kunnan tilanteen vaatimalla tavalla. Paloasetus tuli voimaan vuonna 1879, jolloin palotoimikunta oli kaupungin palotoimen johdossa. Palotoimikunta valitsi palomestarin, jonka tehtävänä oli hoitaa sammutustöitä. Palomestarin täytyi myös tarkastaa palosammutuskunta ja järjestää harjoituksia.

Palontorjunnan kehityksessä vapaa-ehtoisten palokuntien eli VPK:iden toiminta oli ratkaisevassa asemassa. Palotoimen kehitys nopeutui myös VPK:iden aktiivisuuden ansiosta.


Vakinainen palokunta syntyy

Kruununvouti L.J. Tötterman oli innokas palokuntaharrastaja ja VPK:n jäsen. Töttermanista tuli palotoimikunnan uusi puheenjohtaja ja hän pääsi myös vaikuttamaan palotoimen järjestelyihin. Vuoden 1907 alusta palovartijoiden toimenkuvaa muutettiin siten, että he pääsivät aloittamaan sammutusta palopaikalla. Palovartijoista tuli näin käytännössä palomiehiä, vain nimitystä ja organisaatiota piti muuttaa. Tötterman lähetti valtuustolle ehdotuksen siirtymisestä vakinaiseen palokuntaan. Palotoimikunta teki esityksen valtuustolle, jonka kaupunginvaltuusto hyväksyi 20.1.1911. Vakinainen palokunta sai näin alkunsa.

Palomiehen työ 1920-luvulla ei vaatinut kovin suurta erityisosaamista, työ oli helppoa opettaa ja lähes kuka tahansa nuori, hyväkuntoinen kadunmies saattoi päästä palokonstaapeliksi. Yksinkertaisuudestaan huolimatta palomiehen työtä arvostettiin suuresti. Tulipalon riski oli suuri ja palomiesten työpanosta tarvittiin aina hädän hetkellä. Pelkästään 1920-luvun aikana Hämeenlinnassa sattui 265 tulipaloa.

Vanhasta pruuttahuoneesta haluttiin päästä eroon ja saada paloasemalle paremmin soveltuva rakennus. Paloaseman uutta tilaa juhlittiin 14.12.1924. Rakennuksella oli monia vahvuuksia verrattuna entiseen. Siinä oli tilava kalustohuone, harjoituspaikkana sisäpiha sekä torni letkujen kuivattamiseen, joka palveli myös tikasharjoituksia. Ensimmäisen autonsa palolaitos sai vuonna 1925.

Palokunnassa Talvisodasta selvittiin melko vähin vaurioin eikä palokunnan miehistöä kutsuttu sotilaspalvelukseen. Pommitusten myötä alettiin kuitenkin epäillä kaluston riittävyyttä. Etenkin vesijohtoverkon haavoittuvuus nousi esiin. Koko talvisodan aikana palokunnalla oli kuitenkin vain 16 hälytystä tulipaloihin, joista vain kolme aiheutui pommituksista. Jatkosodan alettua palokunta menetti kolme nuorinta miestään sotapalvelukseen.


Raskasta työtä

Palomiehen työ oli raskasta ja riskialtista. Sota-aikana palomiehille oli sattunut useita sairaalahoitoa vaativia tapaturmia, mutta 1950-luvulla onnettomuuksien määrä moninkertaistui. Työtehtävissä toimittiin riskirajoilla sillä perinteeseen kuului, ettei heikkoutta tai pelkoa saanut näyttää. Sammutustilanteissa toimittiin usein ilman hengityssuojaimia, mikä usein johti häkämyrkytykseen. Myös ajoneuvoliikenteen kasvu aiheutti onnettomuuksia. Kiireessä ajavat palokuntalaiset joutuivat usein kolareihin, vaikka pahoilta henkilövahingoilta säästyttiin. Ajokieltoa kolaroineet palomiehet eivät saaneet, miehistöä oli vähän ja ajokiellot olisivat johtaneet kuljettajapulaan.

Vaaralliset tilanteet kuuluivat palomiehen työhön ja niistä oltiin tietoisia jo alalle ryhtyessä. Lukuisista läheltä piti -tilanteista huolimatta, kuolemaan johtaneita onnettomuuksia ei palokuntalaisille työtehtävissä sattunut 1940–1950 -luvuilla. Palomiehet altistuivat vaaralle työtehtävien ulkopuolellakin, sillä he katsoivat usein olevansa velvollisia auttamaan hädässä olevia myös vapaa-ajallaan.

Kaupungin jatkuva kasvu edellytti palokunnalta kehitystä ja tehokkaampia menetelmiä palontorjuntatyössä. 1970-luvulla palokaluston hankintajärjestelyissä siirryttiin kohti suurempaa järjestelmällisyyttä, kun palopäällikkö teki kaluston uusimista koskevan suunnitelman palolautakunnalle. Lisäksi palokunta tarvitsi kipeästi uuden rakennuksen. Uutta paloasemaa ei kuitenkaan kovin helposti saatu ja henkilökunta teki kaikkensa saadakseen vanhoista, ahtaista tiloista mahdollisimman toimivat. Palomiehet mm. suunnittelivat ja rakensivat palolaitoksen kuulutus- ja hälytysjärjestelmän. Tämä sekä muut pikkuparannukset lisäsivät palomiesten viihtyvyyttä ja työtehtävien sujuvuutta paloasemalla. Lopulta monien vaiheiden jälkeen Hämeenlinnan aluehälytyskeskus aloitti toimintansa 15.11.1984 uuden paloaseman tiloissa.


Kanta-Hämeen pelastuslaitos

Kanta-Hämeen pelastustoimen organisaatio kävi 2000-luvun alussa läpi täydellisen muodonmuutoksen. Tämä tarkoitti Hämeenlinnassa sitä, että yli 90 vuotta toiminut kaupungin palokunta siirtyi osaksi suurempaa kokonaisuutta. Tavalliselle palomiehelle muutokset ilmenivät pikkuhiljaa, kun järjestelmä kehittyi ja vakiintui. Vuoden 2004 alussa siirryttiin Kanta-Hämeen pelastuslaitokseen, jolloin vanhat Hämeenlinnan alueen sairaankuljetussopimukset jäivät voimaan. 1.1.2009 Hämeenlinnan kaupunkiin liitettiin viisi ympäryskuntaa, minkä seurauksena kaupungin väkiluku ja pinta-ala kasvoivat. Tällä oli oma vaikutuksensa pelastuslaitoksen toimintaan.

Kanta-Hämeen pelastuslaitos on kehittynyt hankalan alkutaipaleen jälkeen suureksi monikunnalliseksi pelastuslaitokseksi, jossa työskentelee satoja pelastusalan ammattilaisia. Tulevaisuudessa pelastuslaitos on suuntautumassa yhä avoimempaan vuorovaikutukseen asiakkaiden kanssa. Kaupunkilaisia otetaan vanhan yleisen palokunnan hengen mukaisesti rakentamaan yhteistä turvallisuutta.


Lähteet

Haake, Niki: Töihin poistu! Vakinainen palokunta Hämeenlinnassa 1911–2011. Kariston kirjapaino Oy, Hämeenlinna 2012.