Viinasta, oluesta ja raittiustyöstä Hollolassa ja Lahden kauppalassa
Julkaistu aiemmin: http://www.saunalahti.fi/arnoldus/alkorait.html
Alkoholipolitiikkaa uudistetaan
Vuonna 1865 annetun ja seuraavana vuonna voimaan astuneen viina-asetuksen johdosta syntyi Laulu wiinasta, kahwista ja oluesta, jossa kerrotaan asiasta näin:
"Wuonna kuusikymmentä kuus'
Tuli Suomeen laki uus';
Wiinaa kiellettiin keittämäst',
Juomapäiwiä wiettämäst'.
Se tarkoitus oli keisarill',
Jos wiinaa ei ois juomarill',
Niin leipä piisais Suomessa,
Jok'ainoassa huoneessa."
Samassa laulussa kerrotaan myös oluesta:
"Nyt pottu-oltta paljottain
Juo ämmätkin jo ajoittain;
Mutt' kurkku siitä kuumenee,
Ja silmäin wäri tummenee.
Jos paljon sitä juodahan,
Niin sairaloisuus saadahan,
Se päätä kovin särkeepi
Ja riitelee pois järkeeki."
Viinan kotipolttoon liittyneet epäkohdat olivat saaneet kansalaiset ja valtiopäivien edustajat vakuuttuneiksi välttämättömyydestä vähentää väkijuomien käyttöä. Se olikin vuoden 1865 aikoihin 100-prosenttiseksi alkoholiksi laskettuna peräti noin 9,2 litraa henkeä kohden vuodessa, siis noin 2 litraa enemmän kuin vuonna 1988. Suunnitelmia lähdettiin toteuttamaan vuoden 1866 alusta voimaan astuneen viina-asetuksen avulla. Sen perusteella siirryttiin kotipoltosta kokonaan teolliseen ja valvottuun viinanvalmistukseen.
Viinankäyttö saatiin todellakin vähenemään, mutta toisaalta salakuljetus, salapoltto ja salakapakointi lisääntyivät. Samanaikaisesti raittiusliike alkoi voimistua ja ehdottoman raittiuden vaatimus sai taakseen vaikutusvaltaisia kannattajia. Kaikesta tästä oli seurauksena viina- ja mallasjuomalainsäädännön kiristyminen etenkin maaseudulla ja osittain myös kauppaloissa. Siten alkoholin keskikulutus henkeä kohden vuodessa laski jatkuvasti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosina.
Oluenvalmistus oli vuoden 1865 aikoihin suhteellisen vähäistä, arviolta vain 1 % alkoholin kokonaiskäytöstä, siitäkin huolimatta, että olutpanimoita oli perustettu maahan varsin runsaasti 1800-luvun puolivälistä alkaen. Panimon perustaminen, oluen valmistaminen ja myynti olivatkin olleet vapaita, kunnes niitäkin ruvettiin sääntelemään 1800-luvun loppupuolella. Vuonna 1865 alettiin kantaa veroa panimo-oluesta ja -portterista.
Vuonna 1895 maalaiskunnat saivat oikeuden kieltää oluen anniskelun majataloissa, minkä seurauksena se päättyikin niissä vuoden 1900 vaiheilla. Kaupungeissa viinan anniskeluoikeus oli haettava vuoden 1883 asetuksen perusteella maistraatilta. Se jolla oli oikeus väkevien juomien anniskeluun, sai kuitenkin anniskella myös mallasjuomia. Uuden panimon perustaminen kaupunkiin tai maalaiskuntaan tuli vuoden 1902 asetuksen mukaan valtuuston tai kuntakokouksen luvasta riippuvaksi. Maalaiskunnat käyttivät tätä kielto-oikeuttaan yleisesti.
Alkoholijuomien valmistus Hollolassa
Vuoden 1866 alussa voimaan tulleen lain perusteella alettiin myös Hollolan kunnan ja sittemmin Lahden kauppalan alueelle hakea lupaa viinanpolttimoiden perustamista varten. Hollolan kuntakokous pyrki kaikin tavoin välttämään paloviinasta ja alkoholista yleensä aiheutuvia haittoja. Siitä syystä se suhtautui kielteisesti asiaan liittyviin anomuksiin lähes 20 vuoden ajan.
Rautatien rakentamisen vuodet 1868–1870 olivat monessa suhteessa olleet järjestyksenpidon kannalta vaikeata aikaa, eikä juopottelun osuus häiriöiden aiheuttajana ollut suinkaan vähäinen. Vasta vuonna 1883 perustettiin Hollolan pitäjän Lahden kylän Niemen alueelle viinanpolttimo Lahtis Bränneri Ab, nykyisen Oy Lahden Polttimo Ab:n edeltäjä, jonka käynnistäjänä oli kauppias Henrik Mattsson. Tämä viinatehdas, jonka johtajaksi ja sittemmin pääomistajaksi tuli Heinolan Polttimo Oy:n palveluksessa viimeksi ollut Ferdinand Frigrén, aloitti toimintansa joulukuussa 1883.
Hollolan pitäjän Laitialan kartanossa oli toiminut oluttehdas vuodesta 1851 lähtien. Kun apteekkari Karl Edvard Waldstedtin viinanpolttimohanke vuonna 1870 raukesi Hollolan kuntakokouksen vastustukseen, ryhtyi hän vuonna 1871 yhdessä kapteeni August Fellmanin kanssa puuhaamaan olutpanimoa. Tämä asia oli esillä Hollolan kuntakokouksessa heinäkuussa 1872: "Herrat Kapteni August Fellman ja Apothekari Karl Waldstedt kysyi seurakunnalta jos heillä on jotakin muistutusta tehtävää siitä että mainitut Herrat Kartanon Rusthollin maalle Lahden kylässä [Niemen alueella] rakentaa olvitehtaan ja joss heille suodaan oikeutta sanotussa kylässä avata olvinmyynti paikka eli paikat. – Tähän kysymykseen vastasivat seurakunnan jäsenet ei mitään muuta muistutusta olevan tehtävää, vaan ettei pyhäpäivinä ole sovelias enempää kuin luvallistakaan kauppaa pitää, kuitenkin niitä ehtoja vastaan kuin Armolliset Asetukset likemmin määräävät. Kaikkia näitä ehtoja vastaan lupasi Herra Apothekari Waldstedt kunnan kassaan joka vuosi maksaa yhteensä Neljäkymmentä Suomen Markkaa [kunnanveroa], johonga myös seurakunnan jäsenet suostuivat."
Jo vuonna 1874 tämä Niemen olutpanimo kuitenkin myytiin kauppias Henrik Mattssonille. Lahden Polttimo puolestaan perusti viinatehtaansa yhteyteen Vesijärven oluttehtaan, joka oli toiminnassa vuodesta 1888 alkaen. Myyntirajoitusten vuoksi oluen menekki väheni kuitenkin voimakkaasti. Sen johdosta oluttehtailijat Henrik Mattsson ja Ferdinand Frigrén ostivat yhdessä Laitialan olutpanimon vuonna 1894. Seuranneiden järjestelyjen jälkeen jäi vuodesta 1895 alkaen toimintaan vain Mattssonin omistama Niemen panimo. Se siirrettiin vuonna 1902 Lahden kauppalaan Nikolainkadun (nyk. Vapaudenkadun) ja Vesijärvenkadun kulmaan (nyk. katuosoite Vapaudenkatu 20 – Vesijärvenkatu 24). Samalla siitä muodostettiin Uusi Olutpanimo Oy, Lahti, joka jäi Mattssonin perhekunnan omistukseen. Vuonna 1912 yhtiöstä tuli Oy Mallasjuoma.
Viinan paljottainmyynti käynnistyy Lahdessa
Vuosina 1871–1880 esitettiin Hollolan kuntakokoukselle ainakin 13 viinanmyyntianomusta, mutta kaikki hylättiin. Vuonna 1874 myönnettiin leskirouva Anderssonille lupa "saada reisuavaisille asettaa ravintola", mutta ehdoksi pantiin, "että ravintola ei mitenkään saa muuttua krouviksi." Lahden kauppalan perustaminen vuonna 1878 oli lisännyt selvästi halukkuutta perustaa sekä väkijuomatehtaita että -myymälöitä paikkakunnalle. Kun salapoltto ja salakuljetus vain yltyivät, tuli myös yhteiskunnan huolehtima viinanmyynti pohdiskelujen kohteeksi. Niinpä vuonna 1879 ehdotettiin Hollolan kuntakokouksessakin, että kunta perustaisi viinakaupan. Asia ei kuitenkaan saanut riittävästi kannatusta. Ajatuksen esille ottaminen sinänsä osoitti jo huomattavasti vapaamielisempiä ajatuksia. Samana vuonna kuntakokouksessa jouduttiin äänestämään olutmyymälöiden lisäämisestä. Tällöin vastustajat, joiden mukaan Lahdessa ei ollut riittävästi järjestysvaltaa häiriöiden hillitsemiseksi, jäivätkin äänestyksessä tappiolle.
Vuoden 1873 viina-asetuksen mukaan oli mahdollista harjoittaa väkijuomien paljottainmyyntiä myös kauppaloissa järjestysoikeuden luvalla. Muutoin väkijuoma-asioiden ratkaiseminen Lahden kauppalankin osalta kuului edelleen Hollolan kuntakokoukselle. Sen jatkuvasti kielteiset päätökset olivat muuten eräänä syynä siihen, että Lahden kauppalan asukkaat jälleen alkoivat puuhata kaupungin perustamista.
Sysmäläinen tilanomistaja Magnus Tandefelt anoi vuonna 1879 viinan paljottainmyyntilupaa Lahden kauppalassa viiden kannun erissä (1 kannu oli noin 2,6 litraa ja viinan alkoholipitoisuus noin 50 %). Hän saikin kauppalalta myönteisen päätöksen ja myöhemmin kauppalanhallituksessa hyväksyttiin talonomistaja Lind myyjäksi puotiin, "ehdolla että puoti on suljettava klo 6 i.p. ja arkipäivisin avattava klo 6 aamulla." Hollolan kuntakokous kuitenkin asettui kielteiselle kannalle. Lääninhallitus hylkäsi sen vuoksi anomuksen, mutta Tandefeltin valitettua asiasta myönsi senaatin talousosasto luvan. Vielä samana vuonna anoi lahtelainen kauppias K. V. Silfvenius senaatilta lupaa myydä kauppaliikkeessään paljottain konjakkia, arrakkia ja punssia sekä kaikenlaatuisia koti- ja ulkomaisia viinejä. Kauppalanhallitus ja lääninhallitus puolsivat hyväksymistä. Näin Lahden kauppalaan oli tullut vuoden 1880 aikana kaksi alkoholijuomien paljottainmyymälää.
Olutkauppaa Lahden seudulla
Kuntalaisten suhtautuminen oluenjuontiin oli ollut paljon vapaamielisempää kuin viinanjuontiin. Vähitellen tultiin kuitenkin toisenlaisiin mietteisiin. Viinan saannin vaikeuduttua lisääntyi oluen merkitys juovutusjuomana ja järjestyshäiriöiden syynä. Sen vuoksi Hollolan kuntakokous päätti vuoden 1879 lopulla kieltää oluenmyynnin tavallisista kauppapuodeista. Siitä ei kuitenkaan ollut apua, sillä Laitialan ja Niemen olutpanimot alkoivat nyt perustaa omia olutmyymälöitä. Vuonna 1881 Hollolasta "Uuteen Suomettareen" lähetetyssä kirjoituksessa todettiin olutmyymälöistä: "Ei taida olla liioiteltua, jos sanoo niitä löytyvän jo melkein joka kylässä." Vuoden 1873 asetuksen tulkinnan johdosta oli kauppaloissa, jotka siis oli rinnastettu kaupunkeihin viinanmyyntikysymyksissä, alkanut ilmetä todella suuria järjestysvaikeuksia etenkin markkina-aikoina.
Lahden olutpanimolla oli vanhastaan olutmyymälä Lahdessa kauppias G. Kollinin talossa. Vuoden 1880 alussa olutpanimon uusi omistaja kauppias H. Mattsson ilmoitti aikovansa myydä puodistaan olutta myös paikalla nautittavaksi. Lahden kauppalanhallituksella ei ollut asiaa vastaan mitään, jos myymälän hoitajaksi tulisi sovelias henkilö ja jos kauppaa ei pidettäisi avoinna kauemmin kuin kello 6:sta aamulla kello 8:aan illalla arkipäivisin. Mattsson oli tyytymätön rajoituksen johdosta ja anoi kuvernöörille tekemässään valituksessa, että hän saisi pitää myymälänsä avoinna kello 10:een illalla. Valituksen johdosta antamassaan lausunnossa kauppalanhallitus piti anomusta kohtuuttomana ja esitti sen hylättäväksi.
Viinan vähittäinmyyntiä ja anniskelua Lahdessa
Vuonna 1882 kuitenkin kauppalassa avattiin vihdoin ensimmäiset viinan vähittäinmyyntikaupat. Kauppias Arndt Koskinen ilmoitti alkavansa myydä neljänneskannun erissä rommia, konjakkia, arrakkia ja muita väkijuomia, joiden myyntioikeus kuului kaupunkien kauppiaille, eikä kauppalanhallituksella ollut huomauttamista ilmoituksen johdosta. Samanlaisen luvan saivat pian eräät muutkin kauppiaat, mm. T. Eriksson, K. V. Silfvenius ja B. M. Karlsson.
Vuonna 1882 perustettiin Lahden kauppalan anniskeluyhtiö alkoholijuomien anniskelua varten. Yhtiön varat oli tarkoitus käyttää välittömästi yhteiskunnan hyväksi yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Yhtiön oma ravintola perustettiin L. Gallaksen taloon Nikolainkatu 9 (nyk. Vapaudenkatu 9 - Torikatu 3). Yhtiö ei menestynyt erityisemmin ja se lakkautettiin vuonna 1887, jolloin jäljellä olevat varat luovutettiin kauppalan kirkon rakennusrahastoon.
Kun viina-asetuksen muutos vahvistettiin heinäkuussa 1886, asetettiin siinä kauppalat samojen rajoitusten alaisiksi kuin maalaiskunnatkin. Kauppalan ohjesäännön puutteista vuonna 1887 lausuntoa antamaan asetettu komitea valitti, että "kauppalalaisilta otettiin oikeus kaikkien väkijuomien myyntiin, sisältäkööt sitten yli tahi alle 25 % alkoholia." Asetuksen muutoksesta oli ollut seurauksena myös talonpoikien kaupankäynnin väheneminen. Nämä olivat alkaneet mieluummin toimitella asioitaan Hämeenlinnassa, Heinolassa ja muissa kaupungeissa, koska se teki mahdolliseksi viinanoston samalla matkalla.
Olutpuotien kulta-aika
Vuonna 1883 annetun mallasjuoma-asetuksen mukaan kauppalat olivat oluenmyynnin suhteen samassa asemassa kuin kaupungit. Sen mukaan mallasjuomia ei saanut myydä enää paikalla nautittavaksi vaan ainoastaan kotiin noudettavaksi. Tämä ei kuitenkaan estänyt olutpuotien lisääntymistä ja vuonna 1887 niitä oli Lahden kauppalassa jo kuusi.
Eräs matkustaja kirjoitti sanomalehdessä kokemuksistaan Lahdessa tuolloin seuraavasti: Olen ollut Suomessa markkinoilla jos jossakin, mutta niin helvetillistä markkinariemua kuin täällä en ole nähnyt missään. Olutmyymälöiden edustalla tungeksii sadoittain miehiä, ja heti kun pääsevät ovesta ulos, alkavat he kallistaa olutta naamaansa keskellä katua, pihoista puhumattakaan, jotka ovat aivan täpösen täynnä juopuneita. Kaduilla ja tyhjillä tonteilla ihan katujen vieressä istuksii joukottain miehiä pitäen juominkeja pitkin päivää. Sittemmin Lahdessa oli ajoittain jopa 11 olutkauppaa. Etenkin toripäivinä ja käräjäaikoina kauppalaan kerääntyi ympäristöstä suuri väkijoukko, joka saattoi tyhjentää päivässä 10 000 olutpulloa, minkä aiheuttamat järjestyshäiriöt kauppalalaiset saivat kärsiä.
Lahden kauppalan yleisessä kokouksessa pohdittiin vuonna 1888 kysymystä, miten voitaisiin estää "ylellinen" [ylenmääräinen] oluenjuonti kauppalan kaduilla ja pihoilla toripäivinä ja yleensäkin. Asetetun komitean ehdotuksen perusteella yleinen kokous päätti äänestyksen jälkeen, ettei kauppalaan enää saisi asettaa yhtään olutmyymälää ja että kaikki olutmyymälät lakkautettaisiin. Kuvernööri kuitenkin kumosi päätöksen, joskin hän samalla kehotti järjestysmiestä pitämään silmällä olutmyymälöissä ja niiden lähellä tapahtuvia lainrikkomuksia sekä kehotti kauppalalaisia määräämään sopivan uhkasakon epäkohdan estämiseksi. Uhkasakon suuruudeksi määrättiin 10 markkaa.
Kaksi olutmyymälää määrättiin myös suljettavaksi, koska niissä myynti ei tapahtunut "avoimesta puodista". Olutmyymälöiden hoitajia ja hoitajattaria kohtaan tehtiin toistuvasti valituksia luvattomasta oluenmyynnistä ja kauppalanhallitus kehotti joitakin kertoja myymälöiden omistajia erottamaan heidät. Uhkasakosta ei ollut toivottuja seurauksia ja järjestysmiehen esityksestä kauppalanhallitus päätti perustaa olutanniskelun. Kuvernööri kuitenkin kieltäytyi vahvistamasta päätöstä, koska hän uskoi sillä tavalla vain edistettävän juopottelua.
Järjestyksenpidon ongelmia
Lahden kylä oli tullut kuuluisaksi huonosta elämästään ja esim. vuonna 1874 tänne oli lähetettävä kruununvoudin pyynnöstä kasakoita järjestystä valvomaan. Kauppalan kauden alkaessa paikkakunnalla oli yksi valtion palkkaama poliisi. Markkinoiden ja muiden väenkokousten aikana se oli aivan liian vähän. Siitä syystä jouduttiin toistuvasti turvautumaan paikkakunnalla majailevien neljän kasakan apuun. "Siellä saa usein nähdä, kuinka kasakat raastavat juopuneita äsken rakennettuun putkaan, joka ei ole mitään hauskaa katseltavaa", kirjoitti joku Hollolan asukas sanomalehteen lähettämässään kirjeessä vuonna 1879. Siihen vastattiin kauppalalaisten puolesta seuraavasti: "Valitettavasti moitteessa on hiukan perää, siitä syystä että tänne kokoontuu paljon irtainta kansaa, melkein kaikista maamme osista, jotka oluessa ja muissa väkevissä juomissa menettävät melkein kaikki mitä ansaitsevat. Kuntalaisen mainitsemaan putkaan ei kuitenkaan täällä montakaan ihmistä ole kasakkain tarvinnut 'raastaa' muulloin kuin markkinapäivinä, joita täällä pidetään joka kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona."
Kauppala sai itse kustantaa kaikki menot siitä järjestyksenpidosta, mikä tarvittiin valtion palkkaaman poliisin avuksi. Sen lisäksi kauppala maksoi myös poliisille lisäpalkkaa, jotta tehtävään olisi saatu sovelias henkilö. Kun kasakoita ei ollut enää käytettävissä, oli kauppalan otettava markkinapäivien ajaksi ylimääräisiä järjestyksenvalvojia. Niinpä vuonna 1891 markkinapäivinä oli toimessa viisi poliisimiestä, joista neljä oli varapoliiseja. Vuonna 1893 päästiin oluttehtaiden kanssa sopimukseen siitä, että oluenmyynti lopetetaan markkinapäivinä ja niiden aattoina. Sen jälkeen varapoliiseja ei enää tarvittu entisessä määrässä järjestyksen valvontaan kauppalassa. Vastaavasti katsottiin kuitenkin tarpeelliseksi asettaa erityisesti Seurahuonetta varten vakituinen poliisi.
Viinanmyynti vähenee
Vähitellen kauppalat alkoivat kuitenkin raitistua vuoden 1888 viina-asetuksen seurauksena ja jo vuonna 1888 todettiin "Uuteen Suomettareen" Lahdesta lähetetyssä uutisessa, että "raittius on saanut tuntuwaa tukea uudesta wiina-asetuksesta." Lahden kauppiaat olivat kuitenkin siinä käsityksessä, että asetus koski vain väkiviinaa, minkä vuoksi he jatkoivat miedompien juomien myyntiä. Seurauksena siitä oli, että joukko kauppiaita haastettiin vuonna 1887 käräjille vastaamaan luvattomasta juovutusjuomien myynnistä. Asetuksen sisältö on ilmeisesti ollut epäselvä, koska vielä vuonna 1895 annettuun asetukseen otettiin nimenomainen määräys siitä, että tällaisten väkijuomien myynti kauppaloissa on kielletty. Yksityiset kauppiaat saivat sakkorangaistuksen, mutta Lahden Ravintoyhdistyksen Oy selvisi ilman rangaistusta.
Olutkauppaa rajoitetaan
Vuoden 1891 valtiopäiviä varten Lahden kauppalan yleinen kokous antoi Hollolan kihlakunnan edustajalle evästyksen, että kauppaloille myönnettäisiin oikeus päättää olutkauppojen perustamisesta maalaiskuntien tapaan. Vuoden 1891 valtiopäivillä saatiinkin aikaan laki vuoden 1883 mallasjuoma-asetuksen muuttamisesta. Nyt kauppalat saivat täyden vallan joko hyväksyä tai hylätä oluenmyyntianomukset. Kesäkuun 1 p:nä 1893 olivat kaikki Lahden oluen vähittäismyyntipaikat suljettuina, sillä kukaan ei ollut tehnyt hakemusta hyvin tietoisena kauppalanhallituksen kielteisestä kannasta. Uudessa Suomettaressa todettiinkin, että "jos Lahden seurusteluseura, ravintola ja majatalo tarkoin noudattavat lain säätämiä rajoituksia, niin enää ei tarvitse nähdä miehiä, jotka Lahden kauppalassa saamistaan juomista ovat tukkihumalassa."
Oluttehtailla oli kuitenkin edelleen oikeus myydä suoraan varastoistaan olutta koreittain. Järjestysmiehen kehotuksesta silloisten oluttehtaiden omistajat Mattsson ja Frigrén olivat tehneet sopimuksen, että he eivät antaisi tehtaistaan toripäivinä sekä niitä edeltävinä ja seuraavina päivinä olutta muille kuin jälleenmyyjille. Seuraukset olivatkin tuntuvat ja suotuisat. Vuonna 1895 tapahtuneiden järjestelyjen seurauksena paikkakunnalle jäi vain yksi olutpanimo, Niemen olutpanimo, joka sai myydä tuotteitaan suoraan tehtaalta. Kun tehtailija Mattsson vuonna 1899 teki anomuksen toisen myymälän avaamiseksi, antoi kauppalanhallitus siitä hylkäävän lausunnon, "koska kauppalassa jo oli yksi olutmyymälä ja tämä oli sille kylliksi".
Alkoholin anniskelu ravintoloissa
Vuonna 1892 kuvernööri myönsi talonomistaja Taavi (David) Wainiolle luvan harjoittaa ravintolaliikettä ja anniskella sen yhteydessä alkoholipitoisia juomia ehdolla, että kaikki nettovoitto lankeaisi kauppalalle yleishyödyllisiin tarkoituksiin ja että kauppala määräisi liikkeeseen kirjanpitäjän ja tarkastajan. Toiminta alkoi vuoden 1893 puolella talossa Rautatienkatu 21 – Nikolainkatu (nyk. Vapaudenkatu) 11 toiminimellä "Lahden seurahuoneen ravintola". Tämän yrityksen alkoholimyynnin tuotto käytettiin kokonaisuudessaan Lahden Yhteiskoulun rakentamiseen.
Vuonna 1898 kuvernööri määräsi Taavi Wainion, joka oli Lahden Seurahuoneen isännöitsijä, samalla kestikievarinpitäjäksi. Silloin Lahden kauppala saattoi lakkauttaa oluen anniskelun kestikievarissa ja antaa siihen luvan vain Lahden Seurahuoneella. Hollolan kunta oli sitä mieltä, että osa anniskelun tuottamasta voitosta olisi kuulunut sille. Hollolan kunta valittikin päätöksestä senaattiin, mutta tuloksetta. Lahden Seurahuoneen toiminta hiljeni vuosisadan vaihteessa ja päättyi kokonaan taloudellisten vaikeuksien vuoksi marraskuussa 1903. Silloin Lahden kauppalan ainoaksi anniskelupaikaksi jäi vuonna 1899 perustettu "Hotell Lahti" (talossa Mariankatu 10 – Hämeenkatu 12).
Olutkaupan järjestelyjä
Vuonna 1902 annetun mallasjuoma-asetuksen mukaan oluttehtaan omistajalle oli varattava yksi myyntipaikka tehtaan ulkopuolella. Sen vuoksi kauppalanhallitus myönsi Uusi Olutpanimo Oy:lle vuonna 1903 oikeuden avata mallasjuomain vähittäismyyntikaupan talossa Hämeenkatu 3. Kauppalanhallituksen jäsenten tekemän valituksen johdosta kuvernööri kumosi päätöksen ja velvoitti anojaa jättämään sen kauppalan yleisen kokouksen päätettäväksi. Viime mainittu puolestaan päätti evätä oikeuden myöntämisen sillä perusteella, että oikeuksia ei ollut myönnetty eikä myönnettäisi kenellekään 1.6.1905 päättyväksi kaudeksi. Nyt panimo valitti asiasta edelleen ja senaatti asettui panimon puolelle vastoin kuvernöörin kantaa. Sen seurauksena olutpanimo avasi mallasjuomain vähittäismyyntikaupan talossa Hämeenkatu 13 kesäkuussa 1905.
Talonomistaja D. Airaksinen teki Uusi Olutpanimo Oy:n puolesta vuonna 1903 anomuksen olutanniskelun avaamisesta kauppalaan. Kauppalanhallitus päätti puoltaa luvan myöntämistä, mutta kauppalan yleinen kokous asettui kielteiselle kannalle. Airaksinen teki kuitenkin uuden anomuksen, jossa hän lupasi toimia kauppalanhallituksen määräämillä ehdoilla ja luovuttaa tietyn osan voitosta kauppalan hyväksi. Näin yleinen kokous hyväksyi anomuksen. Asiaa jouduttiin kauppalanhallituksen kielteiseksi muuttuneen kannan johdosta käsittelemään päättävissä elimissä vielä kerran.
Kauppalanhallituksen ja Uusi Olutpanimo Oy:n välillä lopulta tehdyn sopimuksen mukaan oli tarkoituksena saada "mallasjuomain myynti ja anniskelu Lahden kauppalassa järjestetyksi niin, ettei yleinen järjestys tulisi häirityksi ja samalla raittiutta niin paljo kuin mahdollista pidettäisiin silmällä, sekä että tästä liikkeestä johtuvat voitot käytettäisiin yhteishyödyllisiin tarkoituksiin." Yhtiö sitoutui supistamaan harjoittamaansa korikauppaa ja "mäkijuonnin" poistamiseksi lopettamaan myynnin kokonaan "tunnetuille juopoille ja muille, joiden arvellaan juovan oluen ulkona". Anniskelupaikka avattiin heinäkuussa 1905 "Hotell Lahden" alakerroksessa ja paikkakunnan sanomalehti kertoi, että "liike näyttää olevan sangen vilkas."
Raittiustyön alku Suomessa
Alkoholin käyttöön ja erityisesti väärinkäyttöön liittyvät terveydelliset ja sosiaaliset haitat olivat tulleet vähitellen yhä suuremman mielenkiinnon kohteeksi. 1800-luvun puolivälissä Suomessa syntynyt raittiusaate perustui aluksi eräin poikkeuksin kohtuuden saavuttamiseen. Lestadiolainen herätysliike sen sijaan pyrki alkoholista kokonaan luopumiseen. Vuonna 1860 perustettu Kohtuuden Ystävät -seura ei saanut valtakunnallisena järjestönä suurtakaan merkitystä. Alkoholiongelma oli keskustelujen kohteena Suomen Lääkäriseurassa vuonna 1871, mutta muutoin lääketieteessä kiinnitettiin asiaan niukasti huomiota.
1870-luvun lopulta lähtien sai Suomessakin jalansijaa ehdottoman raittiuden aate, lähinnä Englannin esimerkin mukaan. 1870-luvun loppupuolella syntynyt ehdottomuuteen perustuva raittiusliike katsoi päätehtäväkseen erityisesti pelastavan raittiustyön. Siten perustettiin Vaasaan vuonna 1877 raittiusyhdistys, jonka jäseniksi yritettiin saada myös juoppouteen langenneita. Helsinkiläinen raittiusyhdistys puolestaan perusti vuonna 1887 "Fridhem" -nimisen turvakodin. Siellä alkoholistit voivat saada ilmaisen asunnon enintään kolmen kuukauden ajaksi. Tämä turvakoti oli ensimmäinen yritys järjestää käytännössä alkoholistien kotihuoltoa ja sen ohella asuntokysymystä.
Vuonna 1883 uudet raittiusyhdistykset liittyivät Kohtuuden Ystävät -järjestöön. Seuraavana vuonna järjestön säännöt uudistettiin ja järjestön nimeksi tuli Raittiuden Ystävät. Se oli lähes parikymmentä vuotta ainoa raittiusliikkeen keskusjärjestö. Raittiusliike muodostui 1800-luvun lopulla sytyttäväksi aatteeksi, joka levisi nopeasti kaupunkeihin ja myös maaseudulle. Raittiusaatteen arvovaltaiset kannattajat ja puolestapuhujat vaikuttivat merkittävällä tavalla Suomessa noudatettuun alkoholipolitiikkaan ja lainsäädännön kehitykseen.
Suomen ensimmäisen alkoholistihuoltolan, Turva -parantolan, perustivat yksityiset henkilöt Orimattilaan joulukuun lopulla 1888. Parantola oli tarkoitettu vapaaehtoisesti hoitoon hakeutuville miesalkoholisteille. Vuonna 1891 parantola siirrettiin Yläneen pitäjään "Huvitus" -nimiselle tilalle Pyhäjärven rannalla.
Raittiustyötä Hollolassa ja Lahdessa
Vähitellen ehdottomuuteen pyrkivä raittiusliike oli voimistumassa myös maaseudulla. Hollolassa raittiusliikkeen keulakuvaksi kohosi kiertokoulunopettaja, rokottaja Willehad Wuorinen. Vuonna 1881 hän puolsi sanomalehdessä "Uusi Suometar" maalaiskuntien oikeutta valvoa olut- ja viinamyymälöiden perustamista ja esitti hartaan toivomuksensa: "Wielä lopuksi lausun, että ei ainoastaan minun, mutta myös monen maalaisemme mielipide on se, että kaikki juowuttavat juomat pitäisi tulla kokonaan maastamme poistetuksi, paitsi se mitä niitä lääkkeissä tarwitaan; ja että sitä wastaan jokaiseen kuntaan erityinen lääkäri ja rohtola asetettaisiin, y.m siwistyslaitoksia. Kaikessa yksinkertaisuudessani pyydän, että jokainen kansamme etuja harrastawa alkaisi myös harrastaa ja toiwoa wielä kerran päästäwän sen onnen perille."
Hollolasta liittyi vuonna 1882 seitsemän henkilöä Wuorisen aloitteesta Turun ehdottoman raittiuden seuraan. Vuonna 1884 Wuorinen oli perustamassa Lahden ja Hollolan ensimmäistä raittiusseuraa, joka sai nimen Säde I. Sen yhteyteen perustettiin jo vuonna 1893 myös lasten osasto ja ajoittain seura ylläpiti raittiuskoulua ja pyhäkoulua. Vuonna 1905 seuraan perustettiin Toivon liitto ja Valkonauha-osasto.
Vuonna 1890 perustettiin Lahteen vapaamielisemmällä ja nuoria enemmän tyydyttävällä pohjalla toimiva raittiusyhdistys Jatko. Jatkon jäsenmäärä alkoi kuitenkin pian vähentyä, kun Säteen toiminta muuttui monipuolisemmaksi ja vapaammaksi. Muutaman vuoden kuluttua Jatkon toiminta päättyi kokonaan.
Kankaantaan Vainion alueelle Hollolaan perustettiin vuonna 1891 uusi raittiusseura, joka sai nimen Vainio. Se toimi yhteistyössä Säde I:n kanssa. Vainion aloitteesta Hollolan kuntakokous kielsi jo joulukuussa 1891 alkoholin tarjoamisen talkoissa. Vainion toiminta jatkui alkuinnostuksen jälkeen hiljentyen 15 vuoden ajan. Säde I ja Vainio olivat myös evästämässä kuntansa valtiopäiväedustajia ajamaan raittiuden asiaa ja vaikuttamaan sen hyväksi Suomen lainsäädäntöön.
Vuonna 1899 Lahteen perustettiin Tornatorin tehtaalle raittiusyhdistys Lisäys, jonka toiminta jäi hyvin lyhytaikaiseksi. Vuonna 1902 perustettu Rautatieläisten Raittiusyhdistyksen Lahden osasto sen sijaan toimi virkeästi vuosikausia. Hollolan kunnassa perustettiin vuonna 1903 kolme raittiusyhdistystä, Herralaan Onnenpäivä, Järvenpäähän Alku IX ja Okeroisiin Ihanne. Vuonna 1904 perustettiin Miekkiöön raittiusseura Aate II ja vuonna 1905 Uskilaan Voitontoivo.
Lahden kauppalassa pidettiin vuonna 1895 yleinen raittiuskokous ja Raittiuden Ystävien vuosikokous. Raittiusyhdistysten vaikutus oli 1800-luvun loppupuolella merkittävä. Yhdistyksiä oli perustettu aatteellisen innostuksen vallassa, ihanteena täydellinen raittius ja tavoitteena kieltolain aikaansaaminen. Vaikka yhdistyksissä oli suhteellisen vähän jäseniä, niin siitä huolimatta raittiusseurojen yhteinen jäsenmäärä oli Päijät-Hämeessä vuoteen 1905 saakka suurempi kuin muissa yhdistyksissä yhteensä. Monet raittiusaatteen ajajat olivat sitä paitsi piireissään vaikutusvaltaisia. Raittiusyhdistysten ansiosta alkoholilainsäädäntö kehittyi jatkuvasti tiukempaan suuntaan etenkin maaseudulla ja kauppaloissa. Sen lisäksi nämä yhdistykset olivat monipuolisella toiminnallaan levittämässä yleisen siisteyden, hyvinvoinnin ja terveydenhoidon valistusta väestön keskuuteen.
Julkaistu aikaisemmin: Hollolan Lahti 1989: 4: 7–10. Tarkistettu heinäkuussa 2004.
Kirjallisuutta
- Forsius, A.: Willehad Wuorinen. Hollolan Lahti 3, 1987.
- Halila, A.: Lahden historia. Lahti 1958.
- Heikkinen, A.: Hollolan historia III. Taloudellisen ja kunnallishallinnon murroksen vuosista 1860-luvulta toiseen maailmansotaan sekä katsaus Hollolan historiaan 1940–1970. Hollolan kunta. Lahti 1975.
- Järvinen, O.: Kestiystävyyttä Lahdessa. Lahden Seurahuoneen ja Lahden Teollisuusseuran historia. Lahti 1974.
- Muutamia piirteitä raittiusriennoista Lahdessa. Luettelossa: Lahden juhlat kesäkuun 11–16 p:nä 1912, Lahti 1912. (Kirjoittajaa ei mainita.)
- Nieminen, K.: Lahden kauppalan historia. Lahti 1920.
- Poropudas, L.: Yhdistysten tulo Päijät-Hämeeseen. Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirja 1983, Lahti 1983.
- Raittius- ja alkoholiasiain tietokirja, julk. Suomen Raittiusjärjestöjen Keskusliitto, Porvoo 1971.
- Tuominen, U.: Suomen alkoholipolitiikka 1866–1886 I–II, Historiallisia tutkimuksia XXXIII, 1–2, Suomen Historiallinen Seura, I Helsinki 1950, II Helsinki 1979.
- Vehviläinen, O.: Oy Lahden Polttimo Ab 1883–1983, Tampere 1983.