Teuvo Hahl-Marjokorpi

Tuotanto Tuotanto| Tekstinäyte Tekstinäyte

s. 1930 Heinolan mlk
k. 2000 Lahti

Opinnot ja ammatit:

- Sahateollisuuskoulu (1951-52)
- Raahen seminaari, kansakoulunopettaja 1958
- Äidinkielen opettaja, Lahden ammattikoulu
- Yleisradion selostaja, 1958-

Hahl-Marjokorpi teki myös kirjallisuusarvosteluja ja toimi Salpausselän kirjailijoiden puheenjohtajana 1968-70 sekä 1979-82.
Hänet tunnetaan novelleista, joiden aihepiiri sijoittuu pääasiassa Lappiin. Antti Seppä (1987) kertoo kirjailijan ottaneen aiheensa vesien ääreltä, aiemmin läheltäkin, sittemmin kauempaa, kylmien vesien rannoilta. Varhemmin hänen tarinansa olivat selkeämmin kalajuttuja. Uusimmissa tarinoissa tämä aihe on usein sivuseikka ja häntä on yhä enemmän kiinnostaneet ihmisen elämä yleensä ja erityisesti sen dramaattiset taitekohdat. Tuoreimmissa tarinoissaan runkona on usein asioiden looginen yhteys, ei välttämättä aikajärjestys. Sepän mukaan ne kasvavat täyteläisiksi ja voimakkaiksi ja ovat niin sanataitoa kuin sanataidettakin. Niissä Hahl-Marjokorpi uskaltaa tehdä melkoisia aikahyppyjä, sekoittaa puheen ja ajattelun, näillä ja muillakin keinoilla lisätä novellien tehoa.
Vesa Karosen (1987) mukaan Hahl-Marjokorven tarinoissa kohtaa aitoja kokemuksia ja tunnelmia. Hän ei halua arvioida niitä novelleina vaan kuvina luonnosta ja ihmisistä jotka elävät vain jos yhteys luontoon on suora. "Sellaisina niillä on arvonsa eräkirjallisuuden nykyvaiheessa", hän toteaa. == Tuotanto ==

==

Novellit

Jäämeren tarinoita. WSOY 1984.

Lapinturisteja ja yksinkulkijoita WSOY 1981.

Polkuja maailmanlaitaan : valitut tarinat. WSOY 1987.

Tuulta, tuntureita, taimenta. 1963.

Yöauringon maa : tarinoita ihmisistä. WSOY 1976.

Tekstinäyte

Istutaan iltoja jossain Päijänteeltä etelään ja muistellaan, kun syksyiset ja talviset tuulet ryskivät ikkunoihin. Tavataan vartavasten tai sattumalta milloin missäkin - hiljaisessa kylässä lumipeltojen keskellä, cocktail-kutsuilla Seurahuoneen kolmannessa kerroksessa, madekoukkujen kokemisen jälkeen koko perhekunnat lauantaisin jonkun asunnossa, tavataan järjestöjen kokouksissa, kaduilla, hirvijahdeissa, hautajaisissa ja häissä ja missä muualla ihmiset toisiaan tapaavat.

Yhteistä näille tuhansille on kuljettu Lappi ja pohjoista enemmän tai vähemmän, ajettu autoa ja joskus rehkaistu niin rajusti, että kertomista riittää, on tuttuja leirintäalueita, kammeja, majoitusta, lappilaisia, purovesiä ja jokia, on tuttuja kivikoita, napapiirin majoja, Pykeijan eläkeläisiä, karhunpesäkiviä, lumipyryjä heinäkuussa, vaarallisia mutkia, miestensaunassa yhteisiä tarjoilijoita tunturihotellissa ja luvattomia pyyntivälineitä, on asiantuntemusta ruskeista perhosista, ilman kylmyydestä ja tulvavedestä, automerkistä ja elämästä.
Tänäänkin on voileipien päällä punaista kalaa paksusti.

Enimmäkseen se kala on ostettua, mutta yhä on tuhansia oman kalansa saajia, molskahtelut eivät ole kuviteltuja. On tuhansia, jotka käyvät pohjoisessa sen luonnon ja puhtauden ja suuruuden vuoksi, kävelevät ja viipyvät autiudessa ja kuuntelevat kapustarintaa ja antavat silmän levätä horisonttiin, kaivelevat kiviä, tutkivat kasveja paljakalla, yleensä vain puhaltavat etelän pölyt keuhkoistaan tunturituuleen. Ja nauttivat.

Lapinturisteja ja yksinkulkijoita, 1981.

==
Lähteet: ==

- Suomen Kirjailijat 1945-1980. SKS 1985, s. 106.
- Antti Seppä. Etelä-Suomen Sanomat 16.12.1987.
- Vesa Karonen. Helsingin Sanomat 20.12.1987.