Sairio
Sairio - ja nykyisin myös Sairionranta - on Hämeenlinnan kaupunginosa, joka sijaitsee noin 2,5 kilometrin päässä keskustasta. Sairion rajat kulkevat Aulangonjärveltä Lusikkaniemen kärjestä Aulangontien poikki Vanajaveden ylittävälle rautatiesillalle. Sieltä raja kulkee Vanajavettä pitkin Varikonniemen lahteen asti, josta itään Antinkujan kaakkoispuolelta Sairionkadun vierestä ja lopuksi metsäalueen poikki takaisin Aulangonjärvelle. Sairio on osa Suomen suurinta yhtenäistä pientaloaluetta.
<widget type="googlemap"> <marker lat="61.012451" lon="24.476237">Sairio</marker> </widget>
Historia
Sairio on alkuperäistä Hämeenlinnaa ja on kuulunut kaupunkiin vuodesta 1639 lähtien. Sairio on entisiä Saaristen virkatalon maita. Kun Hämeen linna vielä oli alkuperäisessä toiminnassaan, Sairionrannan alueen läpi virtasi joki, jossa on ollut koski. Kosken vesivoimalla käytettiin pientä myllyä, jolla jauhettiin viljaa linnan varusväen tarpeisiin.
Alueen asemakaavoitus aloitettiin vuonna 1912, kun arkkitehtitoimisto Jung & Bomansson laati suunnitelman rantavyöhykkeen kortteleiden rakentamiseksi. Kaavassa oli 124 asuin- ja 11 tehdastonttia. Arkkitehti Elias Kaalamon laatima, edellistä laajemman alueen käsittävä asemakaava vahvistettiin vuonna 1936. Aulangontien pohjoispuolisen alueen rakennuskanta on pääosin 1940-1950-luvuilta. Tällä asuinalueella on lähes säännöllisessä ruutukaavassa suuria tontteja rintamamiestyyppisine taloineen.
Päiväkoti
Sairion päiväkoti toimii entisessä Sairion keuhkotautiparantolan rakennuksessa, joka on rakennusmestari E.A. Talpon 1930 suunnittelema. Vanajaveden puoleisella sivulla on suuri avoin lepopaviljonki. Puinen piharakennus lienee samalta ajalta.
Vaneritehdas
I maailmansodan edellisinä vuosina alueelle oli perustettu rullatehdas, jonka toiminta jäi lyhyeksi. Sotavuotena 1915 aloitti tehdastiloissa toimintansa Hämeenlinna Vanutehdas Oy, joka valmisti mm. huopatossuja silloisen, venäläisen, maassa olleen sotajoukon käyttöön.
Vuonna 1924 Tulitikkutehdas Häme vuokrasi alueen Hämeenlinnan kaupungilta ja aloitti Häme-tikkujen valmistuksen. Näitä tikkuja vietiin useisiin maihin. Sittemmin yhtiö fuusioitui kuuluisaan ruotsalaiseen tulitikkukonserniin. Tulitikkutehtaan konkurssin jälkeen vuonna 1926 tehtaan omistus siirtyi Mikko Kaloiselle ja edelleen 1927 Hilding Silanderille.
Syyskuussa 1930 insinööri Harry Silander, johtaja Hilding Silander ja insinööri Harald Silander muodostivat osakeyhtiön, jonka nimi oli Häme Faneritehdas.Vuonna 1952 Metsäliitto osti Hilding Silanderin omistuksessa olleen osake-enemmistön. Tehtaan uudeksi nimeksi tuli Hämeen Vaneri Oy. Tehdasta laajennettiin huomattavasti tänä vuonna mm. uusi sorvaus- ja kuivausosasto valmistui. Vuonna 1955 Hämeen Vaneri Oy osti Vapolta Vanajaveden rannalla olleen telakan tehdasalueen laajentamiseksi. Vuonna 1957 lähti käyntiin Lastulevytehdas, kapasiteetti 15 000 m3/v.
Vuonna 1959 Hämeen Vaneri Oy purettiin ja sen liiketoiminta yhdistettiin Osuuskunta Metsäliiton. Alueelle rakennettiin uusia teollisuus- ja varastorakennuksia. Suurimmat muutokset tapahtuivat 1960- ja 1970-luvuilla. Vuonna 1971 aloitti toimintansa pinnoitettua lastulevyä tuottava tehdas. Työntekijöitä tehtaalla oli 1980-luvun alussa noin 350 henkeä.
Tehdas siirtyi 90-luvun alussa Metsä-Serla Oy:n omistukseen. Tuotanto tehtailla päättyi vuonna 1991. Nykyisin alueen omistaa M-Real Oyj. Metsä-Serlan vanhat teollisuusrakennukset ja piippu lämpövoimaloineen on purettu. Jäljellä on vain tehtaan toimistona ollut kaksikerroksinen asuin- ja myymälärakennus.
Turkistehdas
Suomen Turkistehdas aloitti toimintansa vuonna 1928, minkä jälkeen tehdasta laajennettiin useaan otteeseen. Tehtaan toiminta lopetettiin vuonna 2003. Kaikki rakennukset on purettu.
Sairionranta
Alueella sijaitsi aikaisemmin Metsäliiton ja vuonna 1929 perustetun Turkistehtaan rakennukset, jotka purettiin uuden Sairionrannan asuinalueen tieltä. Metsäliitto siirsi vaneri- ja lastulevytehtaan tytäryhtiölleen Finnforestille vuonna 1989, ja nimi muuttui Metsä-Serlaksi. Tehdas suljettiin vuonna 1991. Suomen Turkis lopetti vuonna 2000.
Kun Sairionrannan viimeisetkin teollisuuden alat lopettivat toimintansa, alue päätettiin kaavoittaa uudeksi uniikiksi asuinalueeksi. Rautatien ja Vanajaveden läheisyyteen suunniteltiin 2000-luvulla villa-tyyppistä pientaloja, terassimaisia kerrostaloja ja rivitaloja. Alueelta on kaunis näkymä järven yli linnaan sekä vanhalle Linnankasarmille. Palvelut ja kaupungin keskusta on kävelymatkan päässä, samoin Aulangon kylpylä ja puistometsä.
Karlberg
Aulangontien varrella on pieni, yhtenäinen omakotialue. Alue siirtyi Hugo Standertskjöldiltä kaupungin omistukseen vuonna 1926. Vuonna 1946 tälle Herrojen asevelikyläksi kutsutulle alueelle kaavoitettiin 28 omakotitonttia. Ensimmäiset tontit rakennuttivat teollisuusneuvos Sulo Lonka (Karlbergintie 18), kaupunginarkkitehti Olavi Sahlberg (Karlbergintie 17) ja rakennusurakoitsija Veikko Kummila (Aulangontie 83) vuonna 1948. Kaikki kolme rakennusta ovat Sahlbergin suunnittelemia. Karlbergintie 15 ja 16 olivat valmistuessaan vuosina 1955–1956 Leppäkosken Tiilitehdas Oy:n esittelytaloja, jotka suunnitteli arkkitehti Olavi Sahlberg. Hän suunnitteli vuonna 1957 myös Hämeenlinnan Verkatehdas Oy:n työsuhderesidenssit Aulangontie 85:ssä: kaksi vinokattoista asuinrakennusta, jotka arkkitehtuuriltaan muistuttavat Hattelmalan sairaalan lääkärien rivitaloja. Arkkitehti Mika Erno on suunnitellut rakennukset tonteille Karlbergintie 25 (1956) ja Aulangontie 77 (1959). Rakennusmestari Reino Salminen on myös suunnitellut useita taloja Karlbergiin: Aulangontie 77 (1961), Aulangontie 81 (1965), Karlbergintie 7 (1959), Karlbergintie 14 (1958). Kouluneuvos Jääskisen talo (Karlbergintie 22) on Heikki Aitolan arkkitehtiylioppilaana suunnittelema. Aulangon maisemakokonaisuuteen liittyy myös läheinen, Vanajavirran ylittävä teräsrakenteinen rautatiesilta vuodelta 1924. Kun toinen raidepari valmistui 1960, tänne siirrettiin Savonlinnasta Kyrönsalmen siltana toiminut kaarisilta, joka on rakenteeltaan edellisen kaltainen.
Lähteet
Kaupunki kuvissa III. Hämeenlinna 2011
Rakennettu Häme. Hämeen liitto. Hämeenlinna 2003. ISBN 951-682-717-9