Ero sivun ”Ojoinen” versioiden välillä

Häme-Wikistä
Ei muokkausyhteenvetoa
Ei muokkausyhteenvetoa
Rivi 24: Rivi 24:


Kaupungin kehittämisen painopiste on ydinkeskustan tuntumassa, mistä on seurannut se että jo Ojoisesta on tullut syrjäkylä. Ainoat kunnalliset palvelut koulu ja terveysasema on uhattu lakkauttaa, ja vuonna 2012 ei koulua alueella enää ole. Pro Ojoinen -liike joka haluaa kehittää aluetta haluaisi säilyttää (tai palauttaa) koulun alueella sekä kehittää mm. kevyenliikenteen väyliä.
Kaupungin kehittämisen painopiste on ydinkeskustan tuntumassa, mistä on seurannut se että jo Ojoisesta on tullut syrjäkylä. Ainoat kunnalliset palvelut koulu ja terveysasema on uhattu lakkauttaa, ja vuonna 2012 ei koulua alueella enää ole. Pro Ojoinen -liike joka haluaa kehittää aluetta haluaisi säilyttää (tai palauttaa) koulun alueella sekä kehittää mm. kevyenliikenteen väyliä.


== Lähde  ==
== Lähde  ==

Versio 7. syyskuuta 2016 kello 09.13

Ojoinen on kaupunginosa Hämeenlinnassa keskustan luoteispuolella. Se sijaitsee keskustasta pohjoiseen kolmostien molemmilla puolilla. Kaupunginosan pohjoinen raja kulkee Pikku-Parolantietä pitkin ja eteläinen raja Käyräkadun pohjoispuolella, se sijaitsee Pullerinmäen ja Puistomäen välissä.

<widget type="googlemap"> <marker lat="61.00757" lon="24.44275">Ojoinen</marker> </widget> 

Ojoisten alueella on Kaurialan 140 kuppia käsittävä uhrikivi, Suomen suurin. Se kertoo paikan muinaisesta historiasta. Ojoisten alueella on ollut asutusta jo keskiajalla ennen kuin Hämeen linna rakennettiin. Ojoinen on ollut entinen talonpoikaiskylä. Vuonna 1329 Vanajan kirkolla oli kiinnemiehenä Ojaisten Matti.

Ojoisten latokartano

Myöhemmin Ojoisten kartano oli yksi kolmesta linnaan kuuluvasta latokartanosta ja ilmeisesti sen varsinainen maanviljelys- ja karjatila. Kaksi muuta kartanoa olivat Saaristen ja Hätilän latokartanot ja virkatalot. 1600-luvulla sekä vuosina 1810–1848 kartano toimi Hämeen läänin maaherran virkatalona. Hämeen linnan pohjoispuolella sijaitseva Pyövelinmäki on muinoin kuulunut Ojoisten virkataloon, kun sen haltija, kuvernööri Otto Carl Rehbinder ryhtyi 1840-luvulla istuttamaan sinne jalopuita. Puisto rakennettiin vankityön voimalla. Kaupunginpuisto eli Parkki on osa Puistonmäen kaupunginosaa.

Kartanon päärakennuksena on 1870-luvulla rakennettu asuinrakennus. Myös kivinen sikala ja puinen tallirakennus ovat 1800-luvulta. Ojoisten kartanon maat siirtyivät oikeusministeriön vankeinhoito-osaston hallintaan vuonna 1928, jolloin vankilatoiminta alueella alkoi. Kaksikerroksinen, tiilinen vankilarakennus on vuodelta 1930. Tiilinen viljamakasiini on rakennettu vuonna 1931.

Ojoinen nykyään

Ojoisten virkatalo ja sen maat olivat valtiolle kuuluvaa maalaiskuntaa ennen niiden liittämistä Hämeenlinnan kaupunkiin. Liitoksesta käytiin vuosikymmenien taistelu ennen kuin Ojoinen, Hätilä, Kirstula ja Parolan kylä maineen ja metsineen annettiin kaupungille valtioneuvoston päätöksellä vuonna 1946.

Ojoisten kaupunginosaan rakennettiin on 1940-luvun puolivälin jälkeen omakotitaloasutusta. Rintamamiestalojen ketjut reunustavat karjalaisten paikanniemien mukaan nimettyjä katuja.

Ojoisilla on nykyään runsaasti asutusta, koulu ja terveysasema. Koulu on siirtynyt Hämeenlinna entiseen normaalikouluun. Ojoisten pelloille rakennettiin kerrostaloja 1970-luvulla. Moottoritie halkoo entisiä peltoja, mutta myös ikivanha Hämeen Härkätie mutkittelee alueen läpi.

Pro Ojoinen

Kaupungin kehittämisen painopiste on ydinkeskustan tuntumassa, mistä on seurannut se että jo Ojoisesta on tullut syrjäkylä. Ainoat kunnalliset palvelut koulu ja terveysasema on uhattu lakkauttaa, ja vuonna 2012 ei koulua alueella enää ole. Pro Ojoinen -liike joka haluaa kehittää aluetta haluaisi säilyttää (tai palauttaa) koulun alueella sekä kehittää mm. kevyenliikenteen väyliä.

Lähde

Karppinen, Kari. Pro Ojoinen syntyi asukkaiden tarpeista. Hämeen Sanomat 16.3.2012. ARVI-paikallistietokanta

Palmunen, Einar: Ojoisten latokartano ja virkatalo. Hämeenlinna 1968

Vanajan historia I. Hämeenlinna 1976. ISBN 951-95296-2-4

Vilkuna, Anna-Maria: Vanajan historia III. Hämeenlinna 2004. ISBN 951-95296-6-7