Murretarina Hauholta

Häme-Wikistä
Versio hetkellä 13. elokuuta 2010 kello 09.00 – tehnyt Nettiguru (keskustelu | muokkaukset)
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)

Naisen kans mettässä


Suamel luanto on sitte ihmeellinen asia. Sillä on ihmiselle monellaista annettavvaa, jos mee vaan ymmärrettäs ja viittittäs ottaav vastaan, mitä meitille ihan ilmatteeks tarjoillaan. Kyllähäm monet mettästää ja viälä usseemmak kalastaa ja paljo niitä on semmottiakij, jokka käy marjoja ja siäniä noukkimassa. Mutta ihal liika suuri osa marja- ja siänisalosta jää mettiim mätäneen.

Muistal lapsuulestani, kuinka vanhat ihmiset inhos siäniä ja nimitteli niitä malollakiks eikä niistä juur missäär ruakaa laitettu. Käsitykseni mukaan Karjalan siirtoväki toi siänitiatoutta Hämmeeseej ja heiltä saatu esimerkki vaikutti varmaan siähen, että täälläkin siäniruakiev valmistus alko ylleistyä.

Runsassateisena syksynä siäniä tullee nim paljo, kuv vaa jaksaa kotiok kantaa. Sillom puimurimiähet tuskailee, kuj jyvät meinaa ihav väkisir ruveta ittään tähkissä. Toisin on kuivan suvej jälkeen. Sillon osat ov vaihtunnu ja siänestäjä tuntee ittensä ihan tarpeettomaks.

Siänimettässä on tärkeetä, mimmosen kaverin om mukkaansa saannu, jonsei ny ihav vallan yksistään om mettään lähtenny. Minulla on siänikaverina hiljanej ja viksu vaimoihmine, joka ei mettässä turhia möykkää. Kyllähän tässä takavuasina, kun karhut alvaria täällä Hauhonkim mettässä tallusteli, piti mekastaa ja vaikka laulaa, kun ne otsot ihmisen ääntä muka pölkäs. Kyllä se minunkin siänikaverini sillon ääntä sai. Nys se vaan huutelee, jonsei op pualeen minnuuttiin nähty, että ”missä sinä oo-let”. Miähestähän kyllä tuntuu mukavalta, jos toinen eles vähä on turvan tarpeessa tai pölkää öksyvänsä. Ja vaimo kehrää tyytyväisenä, kun tiätää, että turvamiäs kerrää siäniä parin puurrunkon takana.

Kyllähän se marja- ja siänikaveri on tutuks tullu kun sen kans on kohta viiskymmentä vuatta mettäm polkuja kulkennu ja aina välillä pellonkil laitaa taapertannu. Ei se sinne siänimettään ihan kennen kans tahansa haluaiskam mennä.

Siäniä on sittem monellaisia. Jokkut sannoo, ettei voim mettääm mennä, kun ei ne tunne yhtään siäntä. Ehkä olis paree mennä siänimettään esij jokun kokeneemman siänestäjän mukana nin kyllä niitä pian oppii tunteen. Vaikka meekin muutamia siäniä tunnetaan, nin kyllä sitä suppilovahveroo tullee enempi kerättyä kum muita yhteensä. ”Suppis” ninköm mee tätä mainiota ruakasiäntä kuttutaan, nousee noukittavaksemme ihan siällä viimmestej joukossa siinä syyskuul loppupualella, tatteja saattaa löytää jo heinäkuussa ja rouskuja kaiken syksyä. Jos joku suppikseen haluais tutustua, nin semmosen tuntomerikiv vois antaa, että niill om melkein kaikilla hymykuappa pään päällä.

Kun ihminen on keksinny ittelleem mukavan harrastuksen, siitä kyllä kannattaa ottaa irki nim paljo, kuv vaan saa. Siäniretket on meitille ninkö huvireisuja. Meehän otetaan oikein kahveetakin termariij ja voitaleipää reppuun. Sitte mee lähletään autolla matkaan.

Meitin vanhat tutut siänipaikait on n. 10 km päässä nykysestä asunnosta siällä vanhan kolon suunnalla. Se o hyvä, kun ne on tehnyn niitä mettäautoteitä sinnes synkän mettän keskelle, ettei tartte nim paljo kävellä. Eihän ne meitiv vanhustej jallaakkan o ennää sitä mitä ne oli joskus parraina päivinä.

Auto tällätään mettäautotiän sivvuun hyvän siänipaikan kohlalle ja sitte kulku suunnaataan risukon ylitte kohti puistomaista aluetta, jota peittää hiano sammalmatto ja suuret havupuut varjostaa mukavastis sammalikkoo. Ja siällähän on siäniä! Muutama hetki ja kopat alkaa täyttyä. Onneks tuli otettua autoom pari muaviämpäriä. Niitä nym mennään autosta hakkee. Samalla reisulla nautitaa välipallaakij, joka jonkin aikaa oj jo miälessä pyärinykkin. Uskokai pois, missään ei kahveekupponem maistun ni hyvältä, kun tässä kannon päässä istuen.

Kuv viä toisekkin astiat on saatu täyteen onkin kotiollählön aika. Jotenkij jää semmonen tunne, että homma oj jäännyk kesken. Eiköös tänne tarttis tulla huammennakin.

Martti Kukkola Hauholta

Tämä kirjoitus on aikaisemmin julkaistu Hauho-Seuran vuosijulkaisussa Hauhon Joulussa 2006. Kirjoituksen murreasun tarkisti Hauhon murre- ja perinneyhdistyksen puolesta Salme Pohjola.