Matti Pulkkinen

Häme-Wikistä
Tulostettavaa versiota ei enää tueta ja siinä voi olla renderöintivirheitä. Päivitä selaimesi kirjanmerkit ja käytä selaimen tavallista tulostustoimintoa sen sijaan.

Kirjailija Matti Pulkkinen (1944 – 2011) syntyi Nurmeksessa ja kirjoitti enimmäkseen Hämeenlinnassa, jossa perheineen asui. Pulkkinen ehti suhteellisen lyhyen elämänsä aikana kirjoittaa neljä romaania, joista kolme ensimmäistä olivat palkittuja. Viimeisen kirjan hän kirjoitti hyvin vaivalloisesti sairaana miehenä. 

Ennen kirjailijaksi ryhtymistään Matti Pulkkinen ehti tehdä monenlaisia töitä kirkon katon paikkauksesta mielisairaiden hoitamiseen. Lehtijuttujakin hän kirjoitti free lancerina kirjailijan työnsä ohessa.

Pulkkinen oli kiistelty henkilö Romaanihenkilön kuolema -teoksen jälkeen niin kirjan sisällön kuin muodonkin takia.  

Ja pesäpuu itki

Matti Pulkkisen kirjailijan ura alkoi huipulta, sillä hänen esikoisromaaninsa Ja pesäpuu itki voitti  v. 1978 J.H. Erkon esikoiskirjapalkinnon. Sukukronikka kertoo itäsuomalaisen Koppelon kylän tarinaa noin 50 vuoden ajalta 70-luvun puoliväliin asti. Kunnalliskodissa vanhuuteen kuolevassa Ukko Suutarisessa kiteytyy yhden varakkaan suvun historia ja nykyisyys. Suuren tilan Jussi-pojasta ei ollut pitämään lankoja käsissään. Hänestä tulee juoppo, joka hakkauttaa metsät ja juo rahansa sekä pettyy naissuhteissaan. Suvun seuraava polvi ei ole edellistä parempi. Jussista oli tullut veljensä Ranssin pojan Timon huoltaja, kun veli kuoli ennen aikojaan. Timo-poika sairastuu syystä tai toisesta skitsofreniaan ja joutuu loppuikäkseen mielisairaalaan.

Ja pesäpuu itki -kirjan tarinassa kahden suvun tarinat kietoutuvat löyhästi toisiinsa. Ukon poika Ranssi ja Toivo Kuitunen ovat kouluaikana kaveruksia, koulunsa riiviöitä, jotka jäävät luokalleenkin. Toivo menee oman kylän tytön Posti-Eino Ikosen toisen tyttären Katrin kanssa naimisiin. Ranssin veli Veikko puolestaan toisen siskoksen Maijan kanssa.

Kun Toivo Kuitunen kuolee jo nuorena miehenä, veljeksista varakkain Jussi alkaa rii'ustella komean Katrin kanssa. Tällöin Katrin poika Paavo ja Jussin poika Timo tutustuvat toisiinsa. Suhdetta ei kestä ilmeisesti kovin pitkään. Seuraavan kerran pojat kohtaavat toisensa nuorina miehinä - ehkä hieman ylättäen - mielisairaalassa. 

Kirjan ydinkertomukseksi muodostuu Timon ja Paavon kohtalojen kuvaaminen, vaikka myös muista kerrotaan. Paavo on mielisairaalassa ainakin osittain vapaaehtoisesti, sillä hän ei selviä elämässä kokemistaan peloista. Paavo on opiskellut yliopistossa teologiaa, ja mm. Raamatun tarinat ovat alkaneet elää voimakkaasti hänen mielessään ja sekoittaneet nuoren miehen pään.

Sairaalassa Paavo tuntee voimakasta sympatiaa melkein velipuoltaan Timoa kohtaan, sillä he olivat jonkin aikaa kummatkin Suutarisen Jussin poikia. Paavo yrittää auttaa Timoa tämän tuskissa, ja mielisairaanhoitajat vitsailevat, että miehet menevät varmaan naimisiinkin kohta keskenään. Lopulta Paavo voittaa pelkonsa ja palaa kotikylilleen. Siitä miten hänen lopulta käy ei kerrota. Timolle hän kertoo lähtevänsä jatkamaan opintojaan. Kylä ei ole kuitenkaan täysin kuollut ja esimerkiksi Suutarisen nuoremmat veljekset Veikko ja Onni vielä viljelevät tilojaan samoin muut tilat ovat pystyssä. Vain suurimman tilan oli käynyt aivan ohraisesti.

Romaanihenkilön kuolema

Matti Pulkkisen v. 1985 kirjoittama postmoderni romaani Romaanihenkilön kuolema oli hänen tunnetuin ja menestynein kirjansa. Ilmestymisvuonna kirja oli Finlandia-palkintoehdokkaana.

Yli 600 -sivuinen (anti)romaani alkaa lopusta, jossa ovat Alkusanat. Alussa on kirjan fiktiivisen toimittajan "Makkosen" selitys, miksi tällainen kirja on toimitettu julkaistavaksi. Makkonen on Tukholman yliopiston dosentti ja kirjailijan ystävä, joka on jotenkin, kai puolittain vahingossa, saanut paperit käsiinsä. Makkonen kirjoittaa kirjaan myös omia osuuksiaan, joita hän kutsuu Levähdyspaikoiksi. Näissä kohdin hän puhuttelee lukijaa ja käy keskustelua myös kirjailija Pulkkisen kanssa. Pulkkinen on Makkosen mukaan hyväksynyt ystävänsä tavan toimittajaa kirjaa ja tehdä lisäyksiä, jotka hän on tehnyt omissa nimissään.

Kirjan viimeisellä sivulla kirjallisuudentutkija Makkonen, kirjan ainoa romaanihenkilö, vihdoin "kuolee". Ennen kuin Makkonen jättää kirjailijan tekstit - ja omansakin - hän puhuttelee lukijaa

"Hämärtyy. Ja Hämeenlinnassa sammuvat viimeisetkin valot.
Mikä, hyvä lukija, on viivyttänyt sinua täällä? Sinisilmäisyys? Saamattomuus?
Vai onko sinun - liian myöhäistä?
"

Makkonen fiktiivisenä henkilönä on tietysti elossa niin kauan kuin kirjassa sivuja piisaa ja niitähän piisaa. Vain kirjailija ja (anti)kirjan lukijat jatkavat olemassaoloaan. Jolleivät tee kirjan luettuaan välittömästi itsemurhaa, mihin Pulkkinen myös viittaa. Makkonen piilottaa Pulkkiselta tabletit...

Kirjan rakenteellinen idea on varsin yksinkertainen, vaikka siitä 80-luvulla kovasti kohistiinkin. Tuolloin pohdittiin muun muassa, mistä kirjan tekstissä oikein on kyse. Pulkkisen kirjassa on paljon viittauksia muiden kirjailijoiden teksteihin ja pitkiä sitaatteja toisista kirjoista. Tekijä, kirjoittaja, Pulkkinen usein vain koostaa, teki kollaasia muiden teksteistä.

Monin paikoin kirja on viihdyttävää luettavaa, mutta myös sietämättömän pitkäveteinen loputtomine jaarituksineen aikansa kehitysapupolitiikasta ja Neuvostoliitto-suhteista ym. Pulkkisen voimakas tarve tuoda itseään koko ajan esiin hieman häiritsee, samoin väkinäinen huumori ja lukijoiden liehittely.

Kirja jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa ruoditaan Itä-Euroopan ja Neuvostoliiton tilannetta. Toinen osa on osoitettu kuin loputtoman pitkänä kirjeenä tansanialaiselle Adoro Andurulle, missä Pulkkinen kertoo omista kokemuksistaan eri Afrikan maissa. Kolmas osa on enimmäkseen jonkinlaista fantasia-analyysiä, joka pohjautuu amerikkalaisen psykohistorioitsijan Lloyd deMausen kirjoituksiin. Pulkkinen viittaa usein omaan kuvitteelliseen kirjaansa Sanan voimaan, jonka hän on muka kirjoittanut edellisenä vuonna. Kyse on jonkinlaisesta sukukronikasta, jossa hän kertoo niin itsestään kuin isän puolen suvusta - ja samalla Suomen kehityshistoriasta. 

Heti kirjan alusta käy selväksi, että kirjailija Pulkkinen ei tyydy enempään eikä vähempään kuin Finlandia-palkintoon kirjastaan, mitä hän ei saanut. Tosin ehdolla palkinnonsaajaksi "Romaanihenkilön kuolema" kuitenkin oli. Pulkkinen vertaa itseään / kirjaansa mm. ensimmäiseen Finlandia-palkinnon saajaan Erno Paasilinnaan ja hänen "Yksinäisyyteen ja uhmaansa" (1984) ja rivien välistä on helposti luettavissa, että hän pitää itseään valtakunnan virallista kriitikkoa päätä pidempänä.

Kirjassa viitataan usein Hämeenlinnaan, jossa Makkosen kerrotaan käyneen. "Levähdyspenkki"-kirjoitukset viittaavat selvästi Hämeenlinnan kaupunginpuistoon, jossa hän ja / tai Pulkkinen levähtivät puistonpenkillä ja miettivät asioita. Mielenkiintoista on että samaan aikaan, kun Pulkkinen istui ja mietti omaa fiktiivista kirjaansa Sanan voimaa v. 1984, Erno Paasilinna mahdollisesti istui Vanajaveden toisella rannalla Mahlian puistossa samassa kaupungissa ja mietti omaa Finlandia-kirjaansa.

Teokset

  • Ja pesäpuu itki. 1977. ISBN 951-20-1451-3.
  • Elämän herrat. 1980. ISBN 951-20-2028-9.
  • Romaanihenkilön kuolema: Tarua ja totta eli ihmisen kuvaus. 1985. ISBN 951-20-2601-5.
  • Ehdotus rakkausromaaniksi. 1992. ISBN 951-20-3747-5.