Ero sivun ”Väinö Siikaniemi” versioiden välillä

Häme-Wikistä
imported>Sambo
(Ak: Uusi sivu: TekstinäyteTekstinäyte s. 1887 Hollola <br/> k. 1932 Helsinki Siikaniemi on kirjoittanut runoteoksen Avaruuden portilla (Kirja 1929) sekä esitelm...)
imported>Admin
p (2 versiota)
(ei mitään eroa)

Versio 16. joulukuuta 2013 kello 09.54

TekstinäyteTekstinäyte

s. 1887 Hollola
k. 1932 Helsinki

Siikaniemi on kirjoittanut runoteoksen Avaruuden portilla (Kirja 1929) sekä esitelmän Eino Leinosta (1926).

"Runosäkeitä alkoi Väinö Siikaniemi kirjoittaa ainakin jo opiskeluaikansa alkuvuosina. Hän oli ahkera kaunokirjallisuuden lukija ja versovan suomalaisen taidelyriikan tuotteet (Leinon, Koskenniemen, Onervan, Pohjanpään, ym.) saivat hänestä innokkaan tutkijan. . . Hänen tiettävästi ensimmäiset, painettuina ilmestyneet runonsa (vuodelta 1923) olivat suruvoittoisia luonnonkuvauksia (Itkevä koski, Aallon kuolema) tai sitten ne kuvasivat rakkautta (Serenaadisonetti) tai pakoa menneisiin muistoihin (Muistojen tarha). Se ankara kriitillisyys, jota Väinö Siikaniemessä ilmeni jo alun alkaen hänen arvostellessaan runojensa julkaisukelpoisuutta, säilyi myöhemminkin. . .
Syksyllä v. 1929 ilmestyi Väinö Siikaniemen ensimmäinen ja samalla viimeiseksi jäänyt oma runokokoelma Avaruuden portilla. Se sai nimensä kokoelman viimeisen osaston runosta, joka kuvaa tekijän tähtitieteen opintoihin pohjautuen, kaiken alkua, avaruuden mittaamattomuutta ja niitä kysymyksiä, joita ihminen joutuu tekemään avaruutta tutkiessaan. . .
Kokonaan uutta aihepiiriä edustavat kotiseutuaiheiset runot. Niistä laajin, Kotiseudulle, on kirjoitettu alun perin Hollolan nuorisoseuran 30-vuotisjuhlaan, jota vietettiin v. 1931. Runo on sittemmin ilmestynyt hieman lyhennettynä ja parannettuna nimellä Kotiseudun kummulla (Pellervo-lehti 1.10.1931). Päijänne lienee viimeinen Väinö Siikaniemen julkaistu runo. . ."
(Olavi Siikaniemi, 1963)

Tekstinäyte

Päijänne

Vesi valtava, jylhän väljä ja karu,
pyhä Päijänne, saartama sankkojen rantain!
Ajastaikojen ankara, totinen taru
käy saarelta saarelle nimeäs kantain.
Tuta tyynellä saa sen ja myrskyllä kuulla,
sitä kertovat kaiut sadalla suulla.

Suviselkiäs ammoin venheet sousi,
jonot juhlavat hää- sekä hautausaattoin.
Sinisauhuja niemien siinnosta nousi,
tulenpatsaita nuotiorannoilta taattoin.
Isät taivaalle sytytti uhrinsa siellä,
ovat kallioalttarit jäljellä vielä.

Kiviniemissä kummelit valkein haamuin
yöt, päivät hohtavat väyliä valvoin.
Suven suuruutta illoin ja armahin aamuin
vedet väljät toistavat tyynin kalvoin.
Syli ulapan huokuu hiljaista taikaa,
suven ihmettä, loihtua, aurinkoaikaa.

(1-2. ja viimeinen säkeistö. Koko runo julkaistu ESS:ssa 7.7.1932)

Vanhuuden ilo

Niin kaunihina kaartuu illan taivas,
ja tutut salmet, seljät aukeaa.
On nukkunehet menneet murhees, vaivas,
kaikk`elo ollut onnen kuullon saa.

Sun ilos istua on ruskoiltaa
ja nähdä elon väyläin välkkyvän.
Käyt ees ja taa sa muistojesi siltaa,
soi hiljaisena hymni elämän...

Avaruuden portilla, 1929.

Lähteet:

- Suomen Kirjailijat 1917-1944. SKS 1981, s. 411.
- Olavi Siikaniemi. Hollolan Lahti 1963, s. 17-18.