Mummolassa Forssan Kalliomäessä

Kohteesta Häme-Wiki
Share/Save/Bookmark
Loikkaa:valikkoon, hakuun
Forssaan Kalliomäen Mäkitiellä linjojen välissä. Istun rattailla vihatussa puvussani. Vasemmalla toinen enoni perheineen, oikealla vanhempani ja mummo. Kuva: Tuomo Väkevä.
Mummo asui Forssassa Kalliomäen kymmenennellä linjalla. Yksin, koska vaari oli kuollut jo kauan ennen syntymääni. Omassa isossa talossa, jonka ympärillä oli iso puutarha marjapensaineen ja hedelmäpuineen. Se oli helsinkiläislapsille salaisuuksien maailma, suuri ja täynnä seikkailuja ja ihmeitä. Vasta aikuisena huomasin että talo ja puutarha olivat aika vaatimattomia. Talossa kun oli vain neljä pientä huonetta. Pimeä eteinen josta pääsi vintin portaisiin, keittiö, kamari, ja peräkamari. Vielä oli valoisa lasiveranta, talon kokoinen ullakko, ja sen päällä sateella koliseva peltikatto.

Forssaan on pitkä matka

Forssaan matkustettiin Helsingistä pitkänokkaisella linja-autolla, minä ja sisareni. En muista noista matkoista oikeastaan mitään, en edes sitä, matkustimmeko isän vai äidin kanssa. Loputtomat, mutkittelevat, savella päällystetyt tiet veivät piinallisen hitaasti kohti Forssaa. Matka kesti kokonaisen kolmen ja puolen tunnin pituisen ikuisuuden. Kun auto piti lepotauon Karkkilassa, tiesimme että ollaan ikuisuuden puolessa välissä. Muistan kuluttaneeni aikaa laskemalla puhelinpylväitä ja harmaita, neliskulmaisia kilometritolppia. Se teki matkan vieläkin pitemmäksi. Kerran automme joutui väistämään vastaan tullutta pikkuautoa ja suistui ojaan. Matkustajien piti kiivetä ulos kattoluukusta, ja olin eniten huolestunut siitä, saanko uuden vieteriautoni mukaani.

Ensimmäisillä mummolan matkoilla 1950-luvun alkupuolella olin ehkä kolmevuotias, ja lähes jokavuotisia käyntejä jatkui pitkälle 1960-luvulle. Varhaisimmat lapsuusmuistoni tulivat mieleen valokuvasta, jossa istun serkkuni työntämissä rattaissa. Päälläni oli puku, jota inhosin sydämeni pohjasta. Sen housut ja pusero olivat yhtä kappaletta, ja sitä oli vaikea pukea aamuisin. Erityisen inhottavat napit oli päällystetty kankaalla. Miten syvästi voidaankaan ihmistä nöyryyttää. Vasta vuosien päästä sain pitkät vyöhousut (Jamekset) ja trikoopaidan.

Ihmeellinen Mummo

Kuvassa keskellä Ida-mummo. Kuva: Tuomo Väkevä
Ensimmäisinä vuosina Ida-mummo kävi vielä töissä. Aamulla hän pani päälleen pitkän vaalean takin ja päähänsä mustan baskerin, ja alkoi hiukan etunojassa astella kohti puuvillatehdasta. Mummo oli pumpulienkeli, vaikka en tiedäkään, hoitiko hän yhä kehruukoneita liki 70-vuotiaana. Lastenlasten silmissä mummo oli selittämättömällä tavalla läheinen, ja samalla lähes yliluonnollinen. Nokkosia hän repi ilman käsineitä, ja kylmänä päivänä hän teki tulen keittiön hellaan, työnsi paljain sormin sihiseviä oksia suoraan liekkeihin. Oikea teräsnainen. Illalla mummo kuunteli suuresta putkiradiosta iltahartautta suu mutrussa, ja hypisteli kädessään virsikirjaa. Radion vihreä virityssilmä värisi hämärtyvässä illassa. Tiesin, että iltahartauden jälkeen tulisi radiohupailu ”Kankkulan kaivolla”, ja toivoin että saisin kuunnella. Mummo istui usein pitkään ajatuksissaan, mutta sitten havahtui ja napsautti radion kiinni sanoen tuikeasti: ”Se on semmoista hassutusta”. En kehdannut itkeä vaikka mieli teki. Mummo oli ankaran ihmisen maineessa, mutta en muista, että hän olisi koskaan suoraan kieltänyt tai torunut. Sen sijaan hän kanteli minusta äidilleni, ja äiti sanoi siihen hajamielisesti: ”ei se mitään”.

Puutarhassa

Puutarhassa oli pieni jyrkkä kallio ja laakea kivi, joilla oli hauskaa leikkiä tai lukea. Oli hedelmäpuita, joista eniten pidin luumupuusta. Ja varjoisa sireenimaja, jossa oli kalusto. Puutarhakeinusta en piitannut, se oli tylsä, mutta marjapensaista pidin. Mummolasta tulee vieläkin mieleeni raakojen karviaisten maku, joita nakkelimme Oleniuksen liiterin katolle. Kypsät oli kai syöty tai poimittu. Suuri vadelmapensaikko oli salainen sokkelomme, siellä oli käytäviä, majoja ja piilopaikkoja. Käytävien katossa päämme päällä riippui suuria, kypsiä vadelmia kuin lyhtyjä.

Melkein kaikkiin muistoihin liittyy tuoksu. Puutarhan väkevä tuoksu sateen jälkeen, Ulkohuoneen voimallinen aromi, ja sen takana nokkosten pistävä haju. Uitettavien tukkien pihkantuoksu savisella Loimijoella, missä kävimme ongella. Sikalan lähes tajun vievä lemahdus, kun pyöräilimme serkkujen luo Lamminrantaan. Puuliiterin makea mullan ja koivunkaarnan henkäys, ja ullakon lempeän hautova sahanjauhon tuoksu. Harvoin ohi menevien autojen leppoisa bensiininhaju ja mopojen äkäinen käry. Kahdeksannella linjalla sijainnut Talsoilan kauppa myi satumaisen hyvältä tuoksuvaa hiivaleipää. Kymmenennen linjan alapäässä oli Laakson Jonnen radioliike. Hänellä oli suuri, musta auto, jossa istuimme haistelemassa penkkien nahkaista tuoksua. Joskus illalla istuimme lähitalojen lasten kanssa Jonnen pimeän kamarin lattialla, ja huoneen toisessa päässä hehkui television kelmeä silmä.

Ääniä Kalliomäellä

Kalliomäki oli hiljainen, siksi sen äänet olivat niin kuulaita. Puutarhassa pörisevät hyönteiset helteisenä päivänä. Heinäsirkkojen huumaava siritys
Kotimökki (mummola; edessä iso omenapuu, kukkamaa ja syreenejä). Öljy kankaalle. Taimi Leppälä 1972-1976.
Linikkalan kedolla. Keittiön kaapin päällä raksuttava herätyskello. Oleniuksen pihalta kuuluva kaivonkannen kirahdus sunnuntaiaamuna (mutta mummollapa oli vesijohto). Tai polkupyörän renkaiden rahina soran peittämällä linjalla, se kuului kauan ennen kuin vieras ehti pihaan. Vieras oli yleensä eno tai serkku. Enot olivat parhaita, niin kuin enot aina ovat.

Kaikki kulkivat täällä pyörällä. Minäkin opettelin ajamaan mummon pyörällä. Polkimilla seisten syöksyin huimaavaa vauhtia kymmenettä linjaa alas, ja sitten taas työntämällä ylös.

Rakastin vieraita tai vierailulle menoa, sillä silloin sai kuunnella loputtomasti tarinoita, sutkautuksia ja viisastelua. Ehkä pidin eniten Forssan laulavasta ja venyttelevästä murteesta, jolla sai annettua jokaiselle kerrotulle jutulle juuri sen oikean säväytyksen. Ja sen kaikista kummallisista ja omaperäisistä sanoista. Olisin voinut kuunnella sitä loputtomasti. Kun palasin syksyllä Helsinkiin, puhuin sitä itsekin, mutta talven aikana se taas unohtui.

Kansantaiteilija työssään

Eräänä päivänä mummolan sorakäytävälle asteli oudon näköinen mies. Kesästä huolimatta hänellä oli paksu talvipalttoo päällään ja ikäkulu karvareuhka päässä. Mies oli kansantaiteilija Kalle Aaltonen. Juteltuaan hetken mummon kanssa mies lainasi jakkaran, asetti sen toiselle puolelle tietä ja istahti piirtämään kuvaa mummon talosta. Sain seurata hänen työskentelyään. Hän otti taskustaan pienen lehtiön, jossa oli karkeapintaista akvarellipaperia, ja paksulla lyijyllä varustetun lyijytäytekynän. Hän hahmotteli lyijyn särmällä talon ja pensasaidan ääriviivat, ja ryhtyi sitten varjostamaan. Olin lumoutunut, Kalle oli silmissäni todellinen taiteilija. Valitettavasti tuo pieni piirros ei ole säilynyt.

Sadepäivien puuhia

Sadepäivinä ei komennettu olemaan ulkona, joten niihin liittyi tiedonjanoa ja erilaisia kokeiluja ja tutkimuksia. Esimerkiksi vanhojen työkalujen ja erilaisten romujen etsimistä. Joskus istuin liiterissä tai ullakolla rakentelemassa vanhoista purkinkansista ja muusta rojusta jotain konetta – joka ei koskaan valmistunut, tai purin kelloja joita en saanut kokoon. Puukkoa ei minulla annettu, vaikka siitä olisi ollut suuri apu. Usein lueskelin kamarin pyöreän tyynyn päällä istuen Valittuja Paloja, joita oli kirjakaapissa monta vuosikertaa, ja muitakin kirjoja. Muistan opetelleeni lentokoneenrakennusta ja taitolennon aakkoset, näihin askareihin en kuitenkaan enää aikuisena palannut. Mutta tiedän edelleen, miten syöksykierre oikaistaan. Joskus lueskelimme serkkujen sarjakuvalehtiä valoisalla lasiverannalla sateen rämistessä peltikatolle ja kärpästen ja kimalaisten ryömiessä sen vinoruutuisissa pikkuikkunoissa.


Forssan mummolassa käynnit loppuivat vähitellen. Mummo joutui vanhainkotiin, eikä enää tuntenut minua. Minäkin kasvoin isoksi. Mummola joutui uudelle omistajalle, joka hävitti talon ja puutarhan. Lopullisesti mummolan lumous katosi, kun sain tietää talon historian. Kuulin, ettei mummo ollut aina asunut mummolassa, vaan vaari osti talon kansalaissodan jälkeen. Taloa oli aiemmin asuttanut suuri perhe, jonka julma sota oli repinyt hajalle.


Kari Leppälä